Nyt oli luonto ääneti. Kun rukki vaikeni, säesti ainoastaan siristävän sirkan loppumaton laulu hiljalleen äänettömyyttä, sillä eihän Mari usein sitä kuullutkaan. Rukin surina ja sirkan sirinä,—siinä kylliksi Mari neitosen ratoksi. Yhtä ahkeria kuin ne olivat milloin vuoroin, milloin yht'aikaa yksitoikkoista virttänsä vetämään, yhtä väsymätön oli hän niitä kuuntelemaan. Hänen päänsä oli painuneena eteenpäin, hänen vaaleat, purkaantuneet lettinsä peittivät osaksi valkeata, puoleksi paljasta rintaansa. Suuret siniset silmät katsoa tuijottivat kärpäseen, joka kuontalolaudalla hieroi yhteen takakoipiaan ja siipiään, ikäänkuin varustautuen johonkin suureen yritykseen. Vielä oli rukki liikkeessä, vielä olivat sormetkin työssä olevinaan, vaan pian taukosi rukki hyrräämästä kokonaan, päivettyneet kädet vaipuivat hervottomina lepäämään vaalealle esiliinalle. Sirkkakin vaikeni hetkeksi, ikäänkuin ei se olisi tahtonut häiritä rakkaan emäntänsä mietteitä.
Mitä mietiskeli Mari? Hän näytti niin suruiselta. Mitä surua olisi hänellä ollut? Eikö hän ollut keskellä elämän iloisinta kukkakenttää? Olihan hän täyttämäisillään seitsemäntoista, olihan hän terve, huoleton, saihan hän vapaana liidellä erämaan polkuja. Kasvatusisänsä rakasti häntä kuin taivaallista olentoa jonka hän sanoi Jumalan lähettäneen hänen vanhuutensa päiviä sulostuttamaan. Vai olisiko impi surrut kesän lähtöä, olisiko hän kammonnut kolkon talven tuloa? Ei! Jotakin erinomaista liikkui hänen rinnassaan. Suottako se noin valtavasti olisi aaltoillut. Ei noin syviä huokauksia jokapäiväiset syyt voineet esille tuoda.
Äkkiä kuuli hän koputusta ikkunassa. Aivan kuin unen utuisilta mailta viskattuna kolkkoon todellisuuteen, hypähti hän säikähtyneenä jakkaraltaan.
"Ken se? Tähän aikaan?" kysyi hän itsekseen, rientäen pää aivan pöpperössä ovea avaamaan.
"Hyvä ilta!" lausui joku tullen pimeästä näkyviin.
"Pietari herra! Näin myöhään!" huudahti Mari joutuen vielä enemmän sekasin.
"Ethän toki minua ulos ajane, vaikka näin myöhään tulenkin?" kysyi vieras painuen raskaasti oven suuhun lavitsalle.
Nyt huomasi Mari, että vieras oli aivan riutuneen näköinen ja riensi vettä noutamaan. Pian oli hän taasen tuvassa.
Vieras oli sillä välin heittäytynyt vuoteelle.
"Kiitos, tyttöseni, kiitos!" soperti tämä tarttuen ahnaasti vesikauhaan.