"Ohhoo, sepä maistui… Olen kulkenut koko iltapuolen erämaassa eksyksissä ja, joll'en olisi täältä pilkoittavaa valoa huomannut, olisin ollut hukassa". Näin kertoi Pietari herra hetkisen päästä.
"No, tahtonette syödäksenne", lausui Mari ruveten pöytää kattamaan. Käännettyään oikeinpäin valkean pöytälaudan, asetti hän sille pienen, puhtaan puulautasen. Sitten veti hän kiukaan suulta pienen mustettuneen savipadan esille, jonka hän toi lautaselle. Porstuan kaapissa olevasta kiulusta kaasi hän rahkamaitoa, Pietari herran herkkua, puukuppiin ja liidätti sen pöydälle. Pöytäkaapista otti hän nyt puulusikan ja veitsen, asettaen lusikan sievästi maitokupin viereen. Nyt tuli pöydän takana penkinkulmauksessa olevan leipäkannikan vuoro. Reippaasti sovitti neitonen sen uhkeata rintaansa vastaan ja leikata karautti muutamia kelpo viipaleita. Vielä tuli ruskeasta kolpitsakaapista näkyviin valkea pullo ynnä jalaton pikari. Ja nyt oli iltanen valmis.
Pää kätensä nojassa oli ylhäinen vieras katsellut suloisen immen reippaita liikkeitä.
"Eikö sinulla ole täällä ikävä?" kysyi hän käytyänsä istumaan pöytään.
"Mikä ikävä minulla olisi?" vastasi Mari luoden silmänsä maahan.
"Eikö sinulla ole ketään, jota ikävöitsisit, sukulaista——"
Mari antoi kieltävän vastauksen.
"—tahi sulhasta?" kysyi Pietari katsoen terävästi tyttöön.
Mari punastui.
"Kas niin, sinulla on sulhanen!"