"Ei siinä ollut puolta tuntia aikaa, niin hän jo vedettiin jäälle, no kuollut se jo oli."
"No mitäs te silloin teitte?" kysyin.
"Ka me vietiin hänet kasiirmiin, pappi siunasi ruumiin, tehtihin arkku ja nyt hautahan viedään."
Nuo viimeiset sanat toivat mukanaan syvän huokauksen. Vainajalla näkyi ystäviä olleen.
"Tunnetteko te hänen kotioloistaan?" kysyin taasen.
"Ka miks'en minä niitä tietäisi, kun naapurista olen," sanoi mies.
"Kyllähän siellä surkiasti on asiat."
Nyt kertoi sotamies oudolla murteellaan tuon onnettoman kotioloista. Kaksi vuotta sitten oli Miikkula—se oli vainajan nimi—sotamieheksi viety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä erään varakkaamman talon tyttären kanssa, joka hänen köyhyydestään ja vanhempiensa kiellosta huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut. Miikkula oli luullut varmaan vapaaksi pääsevänsä, koska oli ainoa täysi-ikäinen poika talossa. Hänellä oli nimittäin toinen kymmenvuotias veli. Mutta kuinka lie käynytkin. Useat muut, joilla ei mitään oikeutta ollut, jäivät kotiin, mutta Miikkula "sluuspaan" vietiin. Lienevätkö nuo muut sitten "pistäneet" tohtoreille, vai mikä lie syynä ollut. Sinne jäi hänen nuori suloinen vaimonsa itkemään, sinne hänen kivuloinen emonsa suremaan, köyhyyttä kärsimään. Hän oli juuri mieheksi päässyt; oli näyttänyt siltä kuin uusi aurinko olisi taivaalle noussut. Kirkkaana oli vanhan vaimon otsa loistanut, olivatpa hänen silmänsä säkenöineet, kun hänen poikansa hänelle nuoren, reippaan miniän toi ja voimakkain käsin uuden kodin heille rakensi.
Kaksi vuotta oli nyt polonen erillään omaisistaan ollut. Muutaman kerran oli hän saanut komppanian kirjurin kirjoittamaan sinne kotiin muutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut sanaakaan saanut. Siellä ei kukaan kirjoittaa osannut.
Elikö hänen äitinsä, oliko nuori vaimonsa terve, oliko siellä ehkä pienokainen isäänsä odottamassa—siitä ei hän vuoden päiviin ollut mitään tietoja saanut. Sattuipa sitten seuraavana vuonna samalta seudulta tämä samanen poika, joka vainaasta puhui, tänne joutumaan sotapalvelukseen. Wasilij oli hänen nimensä. Häneltä sai hän nyt suulliset terveiset: Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut kulkutautiin. Nyt eli hänen vaimoparkansa pienokaisen kanssa sillä mitä vaivoin kokohon sai. Hänen anoppinsa oli kumminkin salaa auttanut tytärtään hädässä, mutta tämän ainoankin turvan pyyhkäsi kulkutauti elävitten joukosta. Ankara oli Herran rangaistus tottelematonta tytärtä kohtaan. Parempien aikojen toivo piti häntä kumminkin pystyssä, hän teki työtä ja tyytyi vähään. Mutta kuinka kävisi nyt, kun hän ainoan turvansa, ainoan ystävänsä surkean kuolon kuulla saa.
Näin kertoi sotilas hiljaisella äänellä, ja minä näin hänen pyyhkivän kirkkaat kyynelhelmet poskiltaan. Yhtä kirkkaat ne olivat, paljon syvempää surua, sääliä ne todistivat, kuin hienoimman immen kyyneltipat, jotka puudratulta poskelta maahan vierähtelevät—Niin! Erehtymättä voi sanoa, että onnellinen se ylhäinen, se rikas, jonka komeassa saattoväessä tuommoisia kyyneleitä vuodatetaan.—