Huomaamattani olimme jo tulleet rantaan. Sotamiehet, joita oli neljä henkeä, nostivat varovasti ruumiinarkun kelkasta. Kukin nosti oman kolkkansa olalleen, ja näin sitä sitten jatkettiin matkaa läpi kaupungin. Minä olin viidentenä saattojoukossa. Ihmiset seisattuivat tuota kummaa katsomaan. Näin erään hienon herran hävyttömästi myhähtäen sylkäsevän—mokomalle näylle, näin jonkun neiden kummastuksella, säälillä, melkein inholla katsovan minua poloista, joka noita kurjia olentoja seurasin, mutta näinpä myöskin sotamiehen, joka kunnioitusta seisattui vainajalle antamaan.
Minä en kumminkaan noihin mielenosoituksiin huomiotani kääntänyt.
Astuin vaan syviin mietteisin vaipuneena eteenpäin.
Heikin kadun kulmassa kohtasimme juhlallisen surusaaton. Kaksi mustaa hevosta veti mustissa hopealla kirjailluissa vaunuissa ylellisesti koristeltua ruumiinarkkua, joka oli melkein kokonaan peitetty viheriän ja valkean kirjavilla seppeleillä. Totisena könötti kuski korkealla istuimellaan mustissa vaatteissa päätään liikuttamatta, silmiään räpäyttämättä aivankuin olisi samasta puusta ollut tehty, kuin vaunutkin. Vakavana arvokkaana istui jumaluus-tieteen professori ensimmäisen vosikan roskassa. Sitten seurasi loppumaton jono saattajia. Ensimmäisten kasvot olivat itkusta punaisina. Keltä kultakin vieri par'aikaa katkeran murheen kyyneleitä,—siltä ainakin näytti. He kuiskailivat silloin tällöin salavihkaa toisilleen,—tietysti muistellen vainaan hyviä töitä ja ansioita.
"Ketä tuossa hautaan viedään?" kysyin eräältä vanhalta vaimoihmiseltä, joka kiirein askelin riensi sivuitseni.
"No, se on se rikas vanhapoika Rosenberg," virkkoi vaimo ja meni menojaan.
"Vai niin!" ajattelin. Olin saanut tietää tarpeeksi. Jo oli siis kuolemaan vaipunut tuo kitsas ukko, joka niin kauan oli lukuisten, ahnaitten perillisten kuolemaansa odottaa antanut. Nyt käsitin millaisilla kyyneleillä nuo posket oli kasteltu, ymmärsin, mitä noilla oli kuiskaeltavana toisilleen.—Testamenttia ei oltu vielä avattu.
Katsellessani tuota irvikuvaa, olin hetkeksi unohtanut sotilasystäväni.
He olivat parikymmentä askelta perässäni.
"Ennen yhdyn tuohon kurjan näköiseen seuraan, jossa todellinen veljellinen murhe parina karkeana kyyneleenä ilmi tulee, kuin tähän juhlasaattoon, jossa satoja kyyneleitä vuodatetaan, kaikki teeskentelyn ja vilpin puristamia." Näin ajattelin ja seisatuin silmänräpäykseksi. Silloin huomasin erään herran puhuttelevan sotamiehiä. Minä lähestyin.
"Menkää matkoihinne tästä surusaattoa häiritsemästä moisine koiranraatoinenne!" sanoi herrasmies.
"Hävetkää! Oletteko te parempi kuin tuokaan," vastasin harmistuneena röyhkeälle. Sotamiehiin kääntyen sanoin ystävällisesti: "Tulkaa vaan. Älkää olko millännekään." Ja sotamiehet läksivätkin eteenpäin astumaan.