"Jumal'antakoon," vastasi kirppu nähtävästi närkästyksissään siitä, ett'ei kärpänen ollut malttanut häntä odottaa, kun yhdessä kerran matkustaa olivat päättäneet.
"No, mitä kuuluu?" kysyi kärpänen vähän hämillään huomattuaan toisen närkästyksen.
"Hyvää vaan," virkkoi taasen kirppu, "johan tämä matka nyt luisuu kun tämän matkakumppanin löysin.
"Minä olen jo kotimatkalla, kuoma. Ei kannata sinne mennä. Nälkäänhän ne näännyttävät," vakuutti kärpänen. "Lähdetään yhdessä kotiin takasin!" lisäsi hän.
"Sinun kanssasi minä läksisin", virkkoi kylmästi kirppu. "Minulla on nyt parempaakin seuraa." Sinne katosi kirppu pullakan lihamiehen kauluksen alle, jonka liikkeistä kärpänen harmikseen näki, että kirppu oli suuruksella. Ja niin he erosivat. Kärpänen, joka tämän jutun on kertonut, ei sanonut tietävänsä, kuinka kirpun oli käynyt, mutta kyllä hän arveli kirpun tuon samasen lihamiehen seuralaiseksi ruvenneen, koska ei takaisin palannut milloinkaan. Kärpänen taasen eleli iloisena ja onnellisena kuolemaansa asti Leininmäellä. Niin harvoin kuin hän siellä saikin sokeria, oli hän kuitenkin kohtaloonsa tyytyväinen ja kehoitti lapsiansa samaan.
PEKKA PARKA.
Pekka Palovaaran rinnassa kuohuilivat kaikki ne ylevät ajatukset, mitkä nuorukaisen mieltä innostuttavat, hänen tullessaan osakunnan "vastaanotto-viftiltä". Hän oli hiukan noin niinkuin—sellaisella päällä, ettei olisi häikäillyt ryhtyessään poliisin kaulukseen, jos se olisi rohjennut huomauttaa häntä kadulla hiljaa olemaan. Pekka oli ajatteleva nuorukainen. Hänellä oli valmiina jo elämänohjelma: ensin filosofiian kandidaatiksi kolmella lautatuurilla, filosofiiassa, suomessa ja historiassa, ja sitten innokkaasti isänmaan palvelukseen. Jos hänet sitten joskus korotettaisiin,—niin, kyllä hän sitäkin ajatteli—senaattoriksi, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Varma ei hän kuitenkaan viimeisestä ollut, sillä olihan hän jo kylliksi tullut maailman kehnoutta näkemään, jossa usein etevä mies työnnetään syrjään jonkun kelvottoman suosikin tieltä. Naimis-asioita tuumaili hän myös. Jos se, jota hän rakasti, arveli hän itsekseen, suostuisi häneen,—ka miksi ei hän sitten suostuisi—niin ajatteli hän sopivimmaksi noin vuotta ennen tutkintoa mennä kihloihin, näyttääkseen professoreille vakavat aikeensa, ja sitten tutkinnon suoritettuaan naimisiin. Tuloja hänellä tosin ei silloinkaan vielä olisi tarpeeksi, mutta sen sijaan oli onneksi tuolla valitulla saatavana suuri omaisuus, jahka hänen vanha enonsa kuolisi. Rikkauden tähden hän ei häntä ottanut! Ei suinkaan! Sellainen raukka hän ei ollut.—Tosin nyt tuokin vähän alentavalta tuntui niin suuren miehen alulle, elää vaimonsa rahoilla, mutta olihan hänellä myöhemmin tilaisuus maksaa korkojen kanssa takasin, mitä vaimoltaan saisi. Oo, kuinka suloista oli tulla suureksi mieheksi, hyödyttää isänmaatansa, niittää kunniaa ja kohottaa vaimonsa yhteiskunnan korkeimmille sijoille, ihanaa!
Näin tuumaili Pekka kotia päin hoiperrellessaan. Viimein saapui hän perille, löysi vihdoin avaimensa takin vuorin välistä, hapuroituaan sitä ensin kaikkialta, astui huoneesensa, riisui palttoon päältään ja heittäysi vuoteelle hetkiseksi huokaamaan. Tuossa tuumaili hän vielä hetkisen tekemäänsä oivallista elämänohjelmaa ja määritteli sen tarkasti pienimpiin yksityisseikkoihin asti.
"Mutta jos nämä tuumat menevät myttyyn?" kysyi hän itseltään.
"Mitä vielä! Saapas nähdä niin olen viimeistään kolmen vuoden päästä maisteri. Se on tietty! Ja kun kerran maisteri olen, on tie kaikkialle avoinna. Silloin ei muuta kuin käyn kunniantoukoa leikkaamaa!"