* * * * *
On markkinat. Ihmisiä vilisee torilla. Siinä on kauppiaita, ostajia, katselijoita, arkkiveisujen myyjiä ja ketä kutakin rahanonkijaa. Pekka Palovaara käyskentelee myöskin ihmispyörteessä. Hänellä on pää täynnä tulevaisuuden unelmia, jotka harmaana pilvenä viipottelevat hänen ympärillään. Milloin tuntuu hänestä niin kuin olisi hän jo maisterivihkijäisissä: hän seisoo promoveerattavien rivissä vuoroansa odotellen; hänen vuoronsa on jo tullut, hän on juuri astumaisillaan esiin laakeriseppeleellä kruunattavaksi,—mutta samassa saa hän päähänsä, että eihän hän vielä ollut alottanutkaan tenttaamejaan, ja katkeralla harmilla peräytyy hän toisten taakse,—huomaten olevansakin likasten toriämmien parissa. Välistä luulee hän näkevänsä oman lemmittynsä, Ainon, viittaavan häntä luokseen,—hän rientää eteenpäin, astuu hänen luokseen, tarttuu hänen valkeaan kätöseensä, mutta juuri kun hän on painamaisillaan sen huulilleen, herättää hänet unelmistaan akka, joka huomauttaa, että ensin on prenikka maksettava, ennenkuin sen suuhunsa saa pistää. "Uh, noita hävyttömiä! Ryöstävät julmimmalla tavalla ihanimmat unelmani!" huudahtaa poika parka lähtien astumaan hajamielisenä eteenpäin. Hänestä tuntuu kaikki niin kummalliselta. Välistä ei hän voi eroittaa ihmisiä, hevoisia, pöytiä toisistaan, välistä ovat kaikki tuttuja. Tuolla näkee hän oman arvoisan tätinsä,— ennen niin ylpeä aateluudestaan—istuvan maitokuorman päällä; täällä piiskaa hevoishuijari hänen omaa uljasta "Veikkoaan", ja tuossa—hän tunsi sen ihan tarkkaan—on hänen oma kirjoituspöytänsä myytävänä.
"Mitä tämä meriksee!" kiljasee hän. "Kenen luvalla olette minun kirjoituspöytäni tänne tuoneet?"
"Shuokaa anteekshi!" virkkoi hänelle harmaapartainen ryssä: "Täällä puolen tiskiä ei shaa tule". Ja hän työnsi ystävämme takasin.
"Olenko minä höperö, vai mikä minua vaivaa!" tuumaili Pekka, "kuinka saatoin noin hajamielinen olla? Kuinka saatoinkaan luulla tuota likaista tiskiä——." Hän läksi kiirein askelin rantaan päin, kuullen takanaan ryssien ja muitten hahatusta.
Rannan äyräällä istui vanha mustalaisakka kortit kädessä.
"Tulkaappas tänne, nuori herra!" huusi hän Pekalle. "Minä puhun totta teille".
Pekka lähestyi hymyillen.
"Käykää tuohon istumaan", kehoitti akka, ja Pekka istahti kuin istahtikin hänen vierensä rantaäyräälle.
"Sinä olet", alkoi mustalainen, "kaksikymmentä vuotta vanha."