Voi Pekka parkaa! Kuinka häntä peloitti. Mutta auttoiko siinä pelko. Riippuihan siitä koko hänen tulevaisuutensa, hänen isänmaansa menestys, hänen armaan Ainonsa onni.
"No, onko kaikki sitten tehty sillä?" kysyi hän taasen.
"Kun minä vielä puhdistan ja täytän muutamia koloja, voitte huoletta lähteä täältä."
"Ihmeellistä, kummallista!" ajatteli Pekka. "Mitä on minun tehtävä? Hän näyttää kyllä ystävälliseltä ja luotettavalta, mutta sellaisiahan ovat kaikki lääkärit".
"No, vedetäänkö ulos?" kysyi tohtori nähtävästi tuskastuneena viivytykseen, ja tarttui kummannäköisiin houhtimiin. Kylmä väristys vieri läpi Pekan selkärangan. "Odottakaahan hetkinen vielä", sai Pekka sanotuksi, nousten kiireesti tuoliltaan. "Minä kokoan ensin vähän rohkeutta". Hän huomasi hymyn nousevan tohtorin kasvoihin.
"Minä käyn kiireen kautta kaupungissa ja palaan parin tunnin päästä. Minun nimeni on … on … on." Kauhistus ja kuolema! Hän ei muistanut enää nimeänsä. Kuitenkin pelastui hän pulasta siten, että veti kukkaronsa esille ja tarjosi tohtorille visiittikorttinsa, jossa oli aivan oikein "Pekka Palovaara fil. kand". Milloin hän nuo oli tilannut, sitäkään ei hän sillä hetkellä muistanut… Tietysti pelon syy! Hän läksi.
"Vosikka hoi!" kuului Helenan ja Esplanaadin kadun kulmalta.
Pari vosikkaa läksi kilvan kiitämään sinne päin ja pian oli Pekka Palovaara voittajan "roskassa". Selkä koukussa, pää eteenpäin painuksissa istui hän siinä.
"Niinhän ne lääkärit aina sanovat, ettei se vaarallista ole, siksi kunnes sairas kuolee. Ei ole heihin uskomista!… Kyllähän hän näytti rehelliseltä mieheltä,—mutta varovaisuus ei haita kumminkaan". Näin tuumaili Pekka, kunnes vosikka seisautti hevosensa. Tuossa se talo, jossa hän asui. Hän käski vosikan odottamaan ja astui sisään—sekä suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, otti esille arkin puhdasta paperia ja kirjoitti:
"Testamenttiin.