"Totta tosiaan luulen liiaksi itseäni rasittaneeni, koska vielä nytkin voin hyvin huonosti."
"Voitko huonosti! Voi rakkahani!" huudahti Aino, tullen hänen syliinsä. Voi kuinka ihana hän oli. Ja kummallisinta oli, ett'ei hänellä ollut päällä vaatteita enempää kuin Helenalla Murtovarkauden neljännessä näytöksessä. Kun Pekka koetti puristaa häntä rintaansa vasten, tuntui hänestä aivan kuin olisi hän keijukaista puristanut, niin kevyt, hieno oli Aino.
"Niin, Aino kulta! En voi hyvin. Olen aivan muistini menettänyt!" Pekka katsoi parhaaksi tunnustaa suoraan kaikki.
Juotiin siinä sitten viiniä ja rupatettiin hetkisen. Sitten ilmoitti Pekka, että hän oli päättänyt mennä lääkärin puheille, ja sitä pitivät naisetkin hyvin viisaana. Sisuksien kiskomisesta ei Pekka kuitenkaan tohtinut sanaakaan hiiskua. Olisivat säikähtäneet poloiset pahanpäiväisesti. Pekka läksi.
Vasta kadulla käsitti hän oikein, mitä oli tapahtunut.
"Minä olen siis kihloissa. Niin helpolla en olisi luullut sen käyvän. Ja olenhan maisteri myöskin. Nyt olen siis päässyt sille asteelle, mihin pyrin. Voin nyt ryhtyä pontevuudella isänmaatani hyödyttämään. Toimeen siis!—Vaan kuinka?—Rupeaisinko koulun-opettajaksi?—Liian ahdas vaikutuspiiri. Valtiopäivä-mieheksi—en pääse. Vaan jos lukisin itseni nyt papiksi ja tulisin——en voi yhtyä kaikkiin heidän uskonkappaleihinsa. Sanomalehden toimittajaksiko?—liian rasittava toimi; muusikukseksi?—en kykene; kirjailijaksi?—tarvitsen vielä paljon, paljon lisään——Näinkö raukeavat siis kaikki toiveeni? Näinkö kaukana vielä toiveitteni päämäärä?——Oo, isänmaa, isänmaa! Liian paljon vaadit sinä lapseltasi! Aina olen pitänyt pyhimpänä päämääränäni saada uhrata elämäni sinulle; sitä varten pyrin maisteriksi, sitä varten etsin onnellisen kodin vahvistavaa virvoitusta. Ja nyt kun olen jo saavuttanut tämän kaiken, olet sinä minusta yhtä kaukana kuin ennenkin!
Näissä mietteissä saapui Pekka vihdoin Helenan kadun kulman kohdalle.
Silloin muisti hän vasta, mikä häntä odotti.
"Se on totta!" huudahti hän surumielin. "Ovathan sisukseni mädänneet! Hyvästi isänmaani! Koeta tulla minutta toimeen!" Hän astui tohtorin luo ja pääsi kohta tuohon ihmeelliseen tuoliin. Nyt alkoi toimitus. Tohtori antoi hänen hengittää sisäänsä jotakin omituisen makuista höyryä,—vai mitä lie ollutkin—ja pian alkoi hänestä tuntua niin kummalliselta: satama, jonka hän näki edessään olevasta suuresta ikkunasta, rupesi liikkumaan, heilumaan, pyörimään, kunnes kaikki tyyni, vesi, taivas, laivat, ihmiset pyörivät yhtenä hyrränä.
"Mitä tästä tulleekaan", ajatteli Pekka. "Saapas nähdä, onnistuuko tämä. Jollei, niin saanpahan ainakin nähdä mitä olen aina ollut niin utelias näkemään: toisen maailman, sen, jossa ei mateerialla ole mitään merkitystä."——