Asemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa vaaleana, pahaa aavistavana konsulia vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui ulos vaunusta — —
»Mitä nyt?» kysäsi hätäisesti rouva.
»Ravallaque de Paris!» sai konsuli katkerasti sanotuksi… Rouva kirkasi, pyörtyi ja — kuoli.
VIRONSUSI
Inkeriläinen satu.
I.
Häät olivat alkaneet. Nuorisoa kokoontui suurissa joukoin häätaloon, mutta suuressa häätuvassa vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Naiset seisoivat ääneti, tahi kuiskailivat salaa, pelokkaasti toisilleen, nuoret miehetkin puhuivat aivan kuin olisi kirkkoherra saapuvilla ollut. Kirkkoherra ei kuitenkaan saapuvilla ollut, mutta penkillä pöydän päässä istui harteva, punapartanen mies, jonka tuuheat, ohimoitten puolella ylös pyrkivät kulmakarvat jo yksistään todistivat, ruskeista silmistä ja koukkunenästä puhumattakaan, mikä hän oli miehiänsä. Poppamiehelle aina häissä kunniasija tarjottiin, jotta ei hän nuorille parille mitään onnettomuutta toisi ja ilkeitten muukalaisten vihat karkottaisi. Niinpä istui nyt Louhelan Anttikin kunniasijalla, katseellaan jo arat ihmiset mykistäen ja kulmakarvojensa rypistyksellä hurjimmat rajupäätkin hilliten. Morsian koetti parastansa, tarjosi Antille olutta, toi viinaa, mitä hän vaan halusi ja talossa tarjona löytyi.
Astuipa tupaan nuori, solakkavartaloinen mies, jonka päivettyneet kasvot todistivat lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja hyvänsuontia, korkea, valkea otsa ymmärrystä, terävyyttä. Kukaan ei häntä tuntenut, kaikki katsoivat häneen kysyvästi.
»Onko täällä häät vai hautajaiset?» kysyi hän vilkkaasti pöydän puoleen astuen.
»Mitä se sinuun koskee», virkkoi synkästi Louhelan Antti.