»Eihän tuo juuri suuresti koskekaan. Ulkona sanottiin minulle täällä häitä vietettävän ja täällä ollaan hiljaa kuin kalassa».
Morsian astui vieraan luo olutta tarjoamaan, samalla kuiskaten hänelle salaa: »Olkaa varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä».
Vieras otti olut haarikan, astui Antin luo ja virkkoi: »Terve veli, minä kuulin, että olette sydänyöllä kirkkomaalla vieraissa käynyt… Vai sinä se sitten olet se Louhelan Antti, no oikeinpa tuo oli lysti sattumus, että sinut kerran kohtasin».
»Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla», vastasi ankarasti
Antti.
»Hiljempaako? No jo nyt jotakin, ei me nyt hautausmaalla olla. Häät täällä on. Tanssimaan siis nuoret, me laulamme kahden. Ja saattepas silloin kuulla lauluja, jommoisia ette kuuna kullan valkeana ole kuulleet. Vieras kävi istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.
»Mitä virkaa teillä täällä oikeastaan on poppamiehellä», kysyi hän häävieraisiin kääntyen, »meidän puolella ei hänellä ole muuta tekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee elukoita ja karkoittaa luteita vuoteista».
Jo suuttui Antti. Nyrkkinsä hän pöytähän täräytti ja karkealla äänellä urahti: »Jollet nyt leipäläpeäsi tukkea, niin sinut turkanen viepi».
Kovasti tästä säikähti hääväki, joka oli iloisan vieraan leikillisten sanojen ja uskaliaan käytöksen rohkaisemana lähemmäksi pakkautunut, moni naiseläjä itkuun pelosta hyrähti. Vaaleana tuli morsian vieraan luo rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.
»Poppamies olen minä itsekin», virkkoi vieras, »ja sellainen poppamies olenkin, että Louhelan Antin käännän kahdeksaan käppyrään».
Suuri oli yleisön hämmästys, mutta suuri oli uteliaisuuskin. »Nyt tässä kummia nähdä saamme», arvelivat, »kun kaksi tuollaista kerran yhteen sattui».