Antti puri huultansa ja oli ääneti. Hän tiesi kyllä kenen kanssa hän oli tekemisissä, ja pian hänelle selvisi tehtävänsä. Yhdellä kyydillä kaksi asiaa, ajatteli hän.
»Vai olet sinä minun virkaveljeni», lausui nyt Antti ystävällisellä äänellä kaikkien suureksi kummastukseksi.
»Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi», virkkoi puolestaan ivallisesti tuntematon.
»Vaikkapa niinkin», Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja tyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti haarikan pohjaan jotakin.
»Uutta juotavaa», komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta täynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä.
»No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me tässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan».
»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras.
Tarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti Antti sitä toiseen ja taasen virkkoi: »Ensin kaulaa kastellaan sitte ihmeitä tekemähän käymme». Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras seurasi esimerkkiä.
Välähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti haarikan tyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.
»Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa, oletko sinä minun vertaiseni».