»Koetetaan, koetetaan».
»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman pääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee», lausui eräs mies häävieraitten keskeltä.
»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti.
Olutta tuotiin.
»Valitse nyt itsellesi toinen näistä», jatkoi Antti. »Minä tyydyn siihen, minkä minulle jätät».
Vieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia.
Äkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:
»Tiedättekö te», sanoi hän »missä on noidan voima. Se on siinä, että ei pelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä pelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en häntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna, joka teidän olisi heitettävä ovesta ulos».
Nyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat hampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen tukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli silmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä muukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä vierasta kohti ja lausui:
»Tuonen voimat, turman tuojat,
Manalaisten mahtavimmat
Tuolle tuokohon häpeän,
Iki-itkut ilkiöille.
Liian suopea ois surma
Liian helppo helvetissä,
Ankarista ankarimman,
Rangaistuksista rajuimman
Ansaitsee hän ainiaaksi.
Korpiksi jos kohoaisi
Linnun teitä liitämähän
Pellon sontaa sonkimahan
Nurmen alta nuokkimahan,
Viel' ois kelmillä keveä
Liian helppo herjaajalla.