Päivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli Helena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä, vakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa askareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli poissa — tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana taloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin talosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja kesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen voittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista häätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan palannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet.
Syrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin olivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta Helena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan saanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan kylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut kysymään: »kenenkä tytär tuo soma tyttö on?»
Jo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä, naapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää saatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä.
Kylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli hän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän lähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet hylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä tavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin tytär tyydyttävän selityksen.
Sunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä lyömään… Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat tyttöjen posket.
»Susi, susi, katsokaa, susi istuu tuolla joen penkereellä tänne päin vilkuen», huusi yksi tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.
Heti tempasivat nuoret miehet mitä aseita käsiinsä saivat ja läksivät petoa hätyyttämään. Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti ovelta katsomaan.
»No enpä ole ijässäni noin rohkeata sutta nähnyt. Tuskin on vielä hämärtämään ilta käynyt, niin tuo vonkale jo tulee koiria tavottelemaan. Eipä ole pahaksi onneksi pyssymiestä kylässä. Katsokaas vaan tuota pakunaa. Ei ole millänsäkään, vaikka joukko poikia sen kimppuun rientää. Häntäänsä vaan häilyttää.»
»Voi noita pelkureita», äänsi yksi tyttö joukosta. »Eivät uskalla pedon kimppuun käydä.»
»No, jopas tuo läksi kuitenkin astua lönkyttämään metsään päin», virkkoi taasen pelimanni. »Mutta olkaa nyt varoillanne… Vielä se surman muutamalle koiralle tuo, eikä se lapsiakaan pois heitä, jos hampaisiinsa saa.»