Nämä sanat lensivät nuolen nopeudella suusta suuhun ja kun muisteltiin poppamiehen viimeisiä sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että koko kylä oli hukassa, jos Helena kieltäytyisi Louhelan Antille menemästä. Kylänvanhin jo ajatteli, että siitä voisi suurta hyötyäkin olla, jos sellainen maankuulu mahtava kylän vävyksi saataisiin. Eipä silloin vieraitten vihat raavaisin osuisi, eikä saunoissa kummitukset viihtyisi.
Mutta jumalinen Rist-Riehkalan Katri ei siihen tyytynyt. Hän meni suoraan Koivulan emännän puheille ja selitti, että Jumala sen on sallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille. Kuka sen ties, kuinka hyvä mies hänestä vielä voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi. Ehkä hän vielä oikealle tielle perkeleen pauloista palaisi ja iloksi tulisi taivaan valtakunnalle.
Helenan äiti ei kuitenkaan näille puheille korvaansa kääntänyt.
Mutta Antin apulainen, susi, se tuli yhä rohkeammaksi. Kerran kun Helena aamun koittaessa meni kaivolta vettä noutamaan, tuli susi niin lähelle, että hän ämpärin kaivoon viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon pääsi. Ja minne Helena tahi hänen äitinsä läksikään oli susi aina kuni paholainen kintereillä.
Sattuipa nyt kylän vanhimman paras lehmä mahoksi tulemaan ja toisesta talosta kana pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää tahtoneet kauemmin kärsiä; he kokoontuivat miehissä Koivulaan ja sanoivat emännälle, että tässä ei enää mikään juonittelu auta. Hänen täytyy antaa tyttärensä Louhelan Antille. Silloin hyrähti hellä äiti itkemään ja virkkoi: »Tehkää, mitä te, hyvät naapurit, paraaksi katsotte».
Vielä samana iltana lähetettiin Antille sana, että nyt oli Helena valmis hänelle tulemaan.
Kylän pojat kyllä hammasta purivat, tytöt kyllä surkuttelivat Helenan kovaa kohtaloa, mutta eiväthän pojat mitä noidalle voineet ja tytöistä moni ajatteli, että kun Helena on tieltä pois saatu, niin saadaanpahan pojat taasen liikkeelle.
Olivathan kylän paraat pojat vaan Helenan tähden häähommansa jättäneet.
Helenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä oli Matti. Jos hän olisi tietänyt hänen kuolleen, olisi hän vähemmän lukua pitänyt, mihin hänet myytiin. Mutta jos hän vielä elossa oli, jos hän palaisi hääpäivän jälkeen! Haamuna liikkui hän kujassa lehmiä hyväillen, tietämättä missä hän oli, ketä hän puhutteli. Syödä ei hän voinut ollenkaan ja laihtui päivä päivältä niin, ettei poskien ihanasta punasta enää jälkiäkään ollut jälellä. Silmien alle ilmaantuivat mustat kaaret, saattaen polosen äidin epätoivoon. Haudan kolkkous vallitsi Koivulassa, jossa ennen niin suloinen kotilämpö, niin onnellinen, hiljainen perhe-elämä oli vallinnut.