Vielä rupatti Katri kauan aikaa, ja läksi viimein, luvaten seuraavana päivänä tulla auttamaan…
Hänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan kohdalla; äiti puuhasi yhäti, tupaa siivoten ja ruokia seuraavaksi päiväksi valmistaen. Hän ei huomannutkaan, että Helena nousi penkiltä, hiipi ulos ja läksi hitaasti metsään päin kävelemään.
Helena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki yhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti eteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti eteensä, hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei häneen tuntunut.
Jo levitti aamunkoi punaisen vaippansa itäiselle taivaalle, linnut heräsivät unestaan ruveten vierastaan viserryksillä tervehtimään. Helena istui matalalla kivellä, lirisevän puron reunalla, joka vasta oli keväisestä kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli kevätaurinkoa etsivien pulpukaisten päitä. Mitä ajatteli neito, minne oli mielikuvitus hänen sielunsa liidättänyt?… Äsken luuli hän olevansa matkalla taivaasen, jonne hänen sulhonsakin oli mennyt. Hänen jälkiään oli hän seurannut läpi niittyjen, metsikköjen, mutta puron kosteaan laaksoon tultuaan, heräsi hän unelmistaan. Nyt luuli hän olevansa hylätty kerjäläistyttö, jolla ei ollut ketään omaisia, ketään ystäviä. Linnut vaan hänelle ystävyyttään osoittivat, niitten laulua hän nyt istahti kuuntelemaan, sillä hän ymmärsi niin hyvin heidän puheensa, »Tule meidän seuraamme», lauloivat he, »meillä ei ole suruja ei huolia, aamun koittaessa alkaa ilomme ja illan tultua nukumme tyytyväisinä oksallemme riemuiten seuraavaa aamun pikaisesta tulosta». — Ja Helena luuli lintu olevansa, hän rupesi laulaa hyrisemään itsekseen ja sai linnutkin äänettöminä itseään kuuntelemaan.
Mutta eipä siinä kyllä. Metsän reunaan ilmaantui harmahtava eläin ihailemaan hänen lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan takaa seisattuen aivan kuin lupaa pyytäen lähestyäkseen.
Ja Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa ennen sitä säikähtäen pakoon juossut, mutta nyt ei hän säikähtänyt… Päinvastoin viittasi hän sille kädellään sanoen: »Tule, tule tänne susirukka, älä pelkää… Olkaamme me ystävyksiä… Yksin hylättynä, vihattuna kuleksit sinä metsässä, yksin olen minäkin». Ja susi lähestyi häntä askel askeleelta pelokkaasti hiipien ja häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen. Sen silmistä loisti niin ihmeellinen kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen silmiin aivankuin hän olisi ennen muinoin ne nähnyt, ja rupesi eläintä silittelemään. Ja susi ymmärsi Helenaa, se nuoleksi nöyrästi hänen käsiään, murisi ystävyyden merkiksi ja koetti kaikin tavoin osoittaa, kuinka äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.
»Sinulla on varmaankin nälkä, ystäväni», sanoi Helena hetkisen päästä, ruveten taskustaan jotakin syötävää etsimään. Povestaan löysikin hän vihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi sen hänen kädestään…
IV.
Koivulassa vietetään häitä. Voitokkaana istuu Louhelan Antti pöydän päässä, vieressään nuori ihana Helena. Hääväki liikkuu vapaasti, se on jo tottunut Antin seuraan. Onhan Antti nyt kylän vävy ja suojelija. Helenan katseesta välkkyy tavaton onnellisuus, hänen silmänsä säihkyvät riemusta, mutta jotakin salaperäistä heijastuu kuitenkin hänen kasvoistaan.
»Enkö minä sitä sanonut», sanoo Rist-Riehkalan Katri Helenan äidille. »Kun se kerran on tapahtunut, niin ei se häntä enää peloita. Ja teki se siunaamani leipäpytkykin oman vaikutuksensa».