Sillä tavalla minä siis kasvoin. Seuraavana talvena asuin äitini kanssa tallissa ja meistä tuli taasen hyvät ystävät. Taisi muija arvella, että parempi tuo poika-nulikka rattona, kuin ei ketään.
Aina ne vanhat akatkin poikien seuraa etsivät, mutta johan se lie sellaista maailman meno. — Kun rekikeli oli tullut, rupesi Helena opettamaan minua tyhjää vesikelkkaa perässäni vetämään. Ensin olin tuohon leikkiin vähän tyytymätön, mutta kun näin, kuinka hän raukka vesisaaviakin siinä vetää resuutti, rupesin katumaan ilkeyttäni. Mutta ei siinä hyvä tahtokaan riittänyt. Olin niin hiiden tottumaton sellaiseen, arvaahan sen, kun ei milloinkaan ollut vielä koettanut, mutta totuin siihen sentään viimein. Tyhjillään sitä sitten vetelin perässäni, kunnes opin ymmärtämään, mitä se Helena sillä tarkoitti, kun hän suupieliäni oikeaan tahi vasempaan nyki. Mutta ei se lyönyt, ei milloinkaan. Kevätpuolella talvea minä jo ystävätäni kulettelin perässäni, kuni mikäkin mestari. Ja lystiä se olikin, kun vaan ensin tottui.
Seuraavana kesänä kasvoin jo reippaaksi nuorukaiseksi. Välistä unohdin, että eihän sillä Helenalla ollut muuta kuin kaksi jalkaa ja minulla neljä. Niinpä kerran, kun kaivolle yhdessä läksimme, ja Helena tahtoi, että juoksujalkaa menisimme, niin potkasin minä sellaiseen lentoon, että Helena meni päistikkaa ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut, olisin mennyt vaikka häntä auttamaan, jos olisin ehtinyt ajoissa takasin kääntyä. Eikä se Helena minua siitä torunutkaan, taputti vaan kaulalleni sanoen: so, so Mikko, ei saa niin tuimasti juosta. Minä olin tosin vähän liian rajuluontoinen jo siihen aikaan, mutta täytyihän sitä rakasta emäntäänsä totella.
Mutta vanhan emännän kanssa minä en toimeen tullut. Hän olikin niin hidas, vaikka kolmella jalalla käveli, niistä kolmas puinen, etten minä millään ihmeellä voinut pysyä hänen rinnallaan. Tietäähän sen, kuuma nuoruuden veri.
Seuraavana talvena minä täytin kaksi vuotta. Syntymäpäivääni minä en oikein muista, mutta se oli siihen aikaan, kun lumi-hanki on tallinikkunan yläpuolella, niin että täytyy aina lapiolla ikkunan kohtaan reikä tehdä.
Tänä talvena Helena jo valjasti minut pieneen saahkaan. Ajatelkaas kuinka ylpeä minä olin, saadessani äitini sunnuntaileikit päälleni. Katsokaas meillä hevosilla ei ole mikään häpeä, vaikka äidinkin vaatteisin puetaan. Ihmispojat ne eivät tahtoisi äitinsä hametta päälleen. Mutta ehkä syy onkin siinä, ettei meillä ole mitään erotusta miesten ja naisten puvussa. Kuten sanoin, oli tänä talvena suurimpana huvinamme ajella pitkin jäätietä, minä valjaissa ja Helena saahkassa. Huhhahhei sitä kyytiä. Ei muuta kuin lumi pöllysi ympärillämme. Kyllä se saahka välistä kumoonkin meni ja Helena lumeen tupsahti, mutta niin pian kuin huomasin, että ei se emäntäni enää mukana ollutkaan, käännyin takasin, tahi jäin odottamaan. Punaposkin, valkeana lumesta tulla humppasikin Helena jo luokseni ja sitten sitä taasen lähdettiin.
Kuu kesä vihdoin tuli, sanoi Helena eräänä päivänä: »Nyt Mikkoseni, leikki pois. Tänä kesänä sinunkin pitää ruveta työtä tekemään.» Ei tarvinnut hänen sitä minulle kahta kertaa sanoa. Hänen äänellään oli jo minuun hurmaava vaikutus. Minä olinkin, — sanonko ma — minä olin häneen rakastunut. Hän oli niin ihana, niin kaunis, ettei koko maailmassa ollut hänen vertaistaan. Kun hän käänsi minuun kirkkaat silmänsä, siniset kuin taivaan laki, kun minä näin hänen vaaleat suortuvansa, joista muutamat vallattomimmat tunkeutuivat liinan alta otsalle aivankuin tuoreimmat tähkäheinät tallin heinähäkin raosta, kun minä katsoin hänen punasia poskiaan, punasempia kuin mehevimmät apilaankukat, silloin rupesi sydämmeni sykkimään. Jospa en hevonen olisi, jospa olisin paremmin voinut ihastustani todistaa kuin hännän huiskimisella, korvien höristämisellä, jospa olisin muuta puhua voinut kuin tuo yksitoikkoinen »ihoho», niin sydämmeni tunteet olisin purkanut, olisin sanonut, että elää ja kuolla tahdon hänen omanaan, hänen nöyrimpänä palvelijanaan. Matta minä olen hevonen vaan, tosin ori, mutta en mitään muuta kuin orihevonen. Rakkauteni tunnustuksesta ei luonnollisesti koskaan mitään tullut, kunnes — — Niin, enhän vielä ole kertomuksessani niin kauas päässyt.
Se oli sitten syksyllä. Vanhaa emäntää näin minä hyvin harvoin. Mutta Helenan kasvoista saatoin lukea, että jotakin surua hänellä oli. Silloin kuulin eräänä päivänä pihalta muutaman vieraan herran puhetta. Minä unohdin mainita, että äitini oli jo kesällä viety pois, eikä sen koommin palannut. Liekö myöty vai minne lie joutunut. — Nuo vieraat miehet, herroilta ne vaatteista päättäen näyttivät, tulivat talliin, katselivat minua ja juttelivat keskenään, mitä lie jutelleet, minä en sitä ymmärtänyt, vaikka kyllä koetin heihin päin korviani höröstää. Tuli sitten Helena talliin. Hän näytti niin surkean, murheellisen näköiseltä, rupesi itkemään ja rukoilemaan, mutta herrat vaan eivät olleet milläänkään. »Mene palvelukseen», kuulin toisen heistä sanovan. Helena tuli nyt minun luokseni, hyväili ja suuteli minua suuret kyynelkarpalot silmissä.
»Hyvästi Mikkoseni», sanoi hän. »Me emme näe enää milloinkaan toisiamme.»
Kuinka mielelläni olisin häntä lohduttanut, kuinka mielelläni olisin ajanut ulos nuo kovasydämmiset herrat, mutta mitäs voin minä.