Minut vietiin nyt ulos. Vanha emäntä tuli ovelle surkean, vaivasen näköisenä. Kuulin hänen sanovan: »Voi te sydämmettömät kruununmiehet. Eikö minua edes hautaan saa omalla hevosella viedä.» Hän sulki oven, minut sidottiin vieraitten kärrien perään.
»Hyvästi», sai vaan Helena sanotuksi, rupesi katkerasti itkemään ja katosi.
En voi sanoin selittää, kuinka sydämmeni oli raskas, kuinka äärettömästi otin osaa armahani suruun. Me läksiinme liikkeelle ja rakas synnyinkotini katosi näkyvistäni puitten taakse.
Minä sain nyt paljon uutta nähdä, outoa kokea. Juostuani kärrien perässä sen verran, että hiki alkoi leuka-kuoppaa syyhyttää, tulimme herrastalon pihalle, jossa nyt minua pyöritettiin ja katsottiin sekä viimein talliin vietiin.
Tein nyt uusia tuttavuuksia. Siellä oli hevosia tallissa koko joukko. Erittäinkin herätti eräs nuori, pulska liinakko huomiotani, mutta se olikin niin nätti, että harvoin olen hänen vertaistaan hevosmaailmassa nähnyt.
Nyt alkoivat minulle kovat päivät. Joka päivä valjaissa olla sain ja juosta, että kuoha mahastani tippui. Enimmin suututti minua se, että he syyttä, suotta löivät minua. Minä kun oikein parastani panin, niin nuo pakanat vielä selkään sutkivat. Eräänä päivänä kiehuivat sisukseni kotiin palatessamme. Minut riisuttiin ja talutettiin talon rappusien luokse herran eteen. En tiedä itsekään kuinka siinä lie käynyt, mutta kun herra meni taakseni, potkaista läimäytin häntä oikein orihevosen tavalla jalkaan. Herra rupesi vongeltamaan ja talutettiin sisään. Minä sain tallissa rengiltä aimo selkäsaunan. Mutta anteeksi en pyytänyt, en vaikka.
Tämä tapaus se kuitenkin käänsi elämäni suunnan. Kun Wiipurin markkinat olivat kohta sen jälkeen, vietiin minut sinne.
Voi sitä komeutta, mitä minä nyt nähdä sain, taloja siellä oli yhtä paljon kuin kotona aidan seipäitä ja tiet ne olivat ihan paljaita, ympyriäisiä kiviä täynnä, niin että oikein tahtoi käydä ensi alussa jalkoja hellistämään, tietäähän sen — tottumattomuus. Mutta siellä minä vasta sain nähdä hevosia. No, niitä oli monta monituista kertaa enemmän kuin kirkolla. Minut sidottiin ensin eräitten rattaiden perään, jossa sain haisevia heiniä pureksia — nälissäni. Minulle eivät, näet, antaneet enää sen potkun jälkeen niin paljon kauroja kuin ennen. Siinäkö nyt minua käännettiin ja väännettiin, mikä jalkoja koetti, mikä suuta availi. Jo teki mieli purasemaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni, onhan se sydän minullakin, niin hevonen kuin olenkin. Mutta ihan odottamatta sain aika läimäyksen selkääni ruoskalla. Silloin minä näytin heille, etten minä ole mikään leikkikalu. Tempasin itseni irti rattaista ja läksin. Joutui siinä kuka mikin jalkoihini, kaasin siinä pöytiä ja tavaroita, ja siitäkös nyt äläkkä syntyi, rinkeliämmänkin kun pyöräytin ristikerkkää turvalleen likalätäkköön, että ei kerinnyt älähtääkään, yhdeltä ryssältä sinkautin teekyökin jaloissani pyörimään, niin että tulta säihkyi. Se oli tuimaa menoa, uskokaa pois. Kyllä minä tiesin, että auringon nousuun päin se rakas kotini ja armahani oli, mutta sinnepäin en päässyt. Mitenkä siinä kiireessä kuitenkin lienen sekaantunut, mutta takerruinpa niin pahasti rattaitten väliin, etten ihmeeksikään eteenpäin päässyt. — Ja nyt sain taasen selkääni oikein Porvoon mitalla. Mutta kovan panin minä kovaa vastaan. Kun ne minut sitten valjaisin panivat, rupesin vinkuroimaan ja kun ne löivät, potkasin, potkasin, että aisa rytisi. Kuulin sitten seuraavan keskustelun:
»Mitä ori maksaa?»
»Kolme sataa markkaa.»