»Tuollaisesta pahatapaisesta, oho! Kunhan tuo sinulta itseltäsi ensin hengen ottaa, niin myyt sen kolmesta kymmenestä.»
»Ei ole minun henkeni lasipurkissa.»
»Saviastiassako?»
»No, mistä arvasit! Ihan siinä savipadassa, josta sinun henkesi likaviemäriin viskattiin. Sieltähän se isäsi on sen humalapäissään löytänyt.»
Tuli siihen taasen uusi ostaja. Nuori, pulska mies. Hän taputti minua kaulalle, jutteli minulle ystävällisesti, katsoi hampaitani. Oikein tuntui hyvällä monesta aikaa olla niin hyväntahtoisen ihmisen kanssa tekemisessä.
Ja kuinka kävikään. Hän ajoi minulla, ja kaupat syntyi. Uusi isäntäni vei minut eräälle likaiselle pihalle, jossa sain kauroja ja heiniä eteeni. Jo rupesin toivomaan parempia päiviä, mutta juuri kun olin hyvälle tuulelle tullut, juohtui Helena mieleeni, ja katkera ikävä iloni tukahutti. Jospa vaan yhden kerran saisin vielä häntä nähdä, ajattelin kyyneleet silmissä.
Seisoin siinä sitten kauan, aurinko meni levolle, tuli pimeä syysyö. Ajanratoksi ja kun olin vatsanikin täysin tyydyttänyt, rupesin kuvettani hankaamaan rattaan pyörään. Tekeehän sitä joutenollessaan jos jotakin. Talosta kuului yhäti melua, lauloivat, noituivat ja pitivät mitä jumalattominta elämää. Voi voi sitä maailman menoa sentään, ajattelin. Vaikka ihminen niin paljon korkeammaksi olennoksi luotu on, niin tuolla tavoin hän elää rähmästää; minä en ole kuin tavallinen luontokappale vaan ja näin kiltisti seison paikallani nurkumatta, kiukuttelematta. En ollut siihen asti nähnyt vielä laisinkaan, kuinka kurjaksi Jumalan kuva voipi viinan valtaamana tulla. — Minä häpeän, toden totta, ruveta teille kertomaan, mitä kaikkea sinä yönä sain kuulla, sain nähdä. Olen hevoseksikin liian hienotunteinen. Te kuulijani kun olette ihmisiä, niin luonnollisesti pahastuisitte hevosen suusta kuullessanne, kuinka ihmisarvoa jo on voitu saastuttaa. Menemme siis sen yön tapahtumain sivuitse.
Aamu alkoi jo heloittaa itäiseltä taivaalta, niin kauniina, niin puhtaana. Mutta minusta tuntui kuin olisi se tahallaan vähän viivytellyt, ettei sen odottamatta ilmaantuessa tarvitsisi kaikkea pahuutta vasten silmiä katsoa. Se on kokenut jo vähäsen. Mutta eihän meidän pitänyt siitä asiasta puhuakaan.
Niin, aamuaurinko oli jo noussut, kun uusi isäntä vihdoin tuli hoiperrellen luokseni ja minua valjastaa tunnistamaan rupesi. Tuo nuori mies, joka eilen illalla vielä näytti niin miellyttävältä, niin puhtaalta muitten rinnalla, hän oli nyt ihan täydessä tellingissä, retkahti rattaille ja huusi minulle: »Anna nyt hepo mennä, että auringon silmille lika räiskyy.» Ja minä läksin. Yön kylmässä seistuani, olinkin halukas jäseniäni pehmittelemään, sillä sivumennen sanoen, minä pidin voimieni mukaan huolta terveydestäni. Kun ei isäntä minua minnekään ohjannut, aloin suunnata askeleeni kotiin päin. Ja liekö siihen syynä ollut sattumus vai minun hevosaistini, jota Jumala ihmisille ei ole antanutkaan, minä löysin tien maantielle ja nyt sitä alettiin kulkea tömistää minun kotiani kohden. Osan matkasta kulin ihan omin päin, mutta kun aloin kotiani lähestyä, heräsi isäntäni — hän oli, näetten, nukkunut. Istumaan noustuaan rupesi hän silmiään hieromaan ja huusi: »No en ole mokomaa hevosta ennen markkinoilta ostanut. Suoraan menee kotiani kohden.» Hän läppäsi sävyisästi minua lautasille ja taasen lähdettiin eteenpäin viuhtomaan, nyt täysintä ravia. Häntä näkyi huvittavan juoksuni. »Oikeinhan sinä olet mestari juoksemaan, Polleni», virkkoi hän ja uhitti minua yhä kovempaan vauhtiin. Vähän minua harmitti; kun tuo rupesi minua suomalaista hevosta, Polleksi, muukalaisella nimellä kutsumaan, mutta hänen tahtonsa täytin ja heittäysin täyteen laukkaan. Jo alkoi kotini katto näkyä, jo nyykyttivät tuttavat puut minulle päätään, jo näin savun tupruavan oman rakkaan synnyinkotini kiukaasta. Heijaa! Tuossa se on. Minä pyörähdin innoissani, muistamatta olla varovainen, sillasta portille, mutta voi taivahan taattu, kärryjen oikea takapyörä menikin ojaan, ja kärryt kumoon. En seisahtunut enää siinä, nytkäsin — ja aisat menivät poikki, minä riensin portin eteen. Ja kenen sain minä nähdä! Helena syöksyy puoleksi alastomana tuvasta.
»Mikko», huutaa hän, mutta juoksee heti ojassa voivottelevaa isäntääni auttamaan. Hän talutti tupaan polosen miehen, jonka kasvot olivat aivan verissä. Minä luin ystäväni silmistä moitteen, joka sanoin sanottuna olisi melkein näin: »Mitä olet sinä, rakas Mikko, tehnyt!»