Mutta Jumala oli niin tahtonut. Helena vei minut hetken odotettuani talliin, silitteli ja hyväili minua. Minä näin ilon kyyneleen hänen silmissään, vaikka niissä samalla olikin surullista osanottoa, Luultavasti oli isäntäni vaarallisesti sairaana. — Seuraavana päivänä sain viedä armaani kirkolle, jossa entisiä hevostuttaviani luulin saavani tavata, mutta, ei; hän seisatti minut vaan hetkeksi erään talon luo, josta niin kummallinen haju levisi ilmaan, aivankuin siellä olisi ollut kaikki maailman yrtit koossa. Sieltä tuli hän pari pientä pulloa kädessä ja heti palasimme me suoraan kotia.
Viikko kului. Eräänä aamuna kuulin puhetta pihalta, Helenan ja isäntäni äänet.
»Tuohan, rakas ystäväni se tänne, minulla on sitä ikävä», kuulin isäntäni sanovan. »Eihän se hevosen syy ole, jos kärryjen pyörä ojaan menee. Miksi en ohjannut häntä paremmin.»
Helena tuli talliin ja saattoi minut ulos. Tuvan rappusilla istui isäntäni vaaleana sairaan näköisenä, päässä valkea puhdas liina.
»Kuinka tottelevainen ja tyyni se rajupää on sinun käsissäsi», sanoi isäntä.
»No, ketä se sitten tottelisi, jollei omaa kasvattajaansa», sanoi Helena, taputtaen minua kaulalle. Hän oli oikeassa. Häntä olin valmis tottelemaan, vaikka kuolemaan olisi käskenyt.
»Sinä rakastat sitä hevosta», sanoi kysyvällä äänellä isäntäni, katsoen hellästi Helenaa.
»Kuinka en omaa Mikkoani rakastaisi», sanoi Helena.
»Tahtoisitko sen omaksesi?» kysyi isäntäni.
»Jos minä rikas olisin, niin maksaisin hänestä vaikka mitkä rahat.»