»Tehdään vaihtokauppa», sanoi nuori mies. »Minä annan Mikon sinulle, anna sinä minulle itsesi. Saat minut vielä kaupanpäällisiksi.»
Helena punastui.
»Armas Helena», jatkoi isäntäni. »Se on Jumalan sallimus, että minä niin ihmeellisellä tavalla tulin sinun luoksesi. Sinä olet minulle todistanut, ett'en vertaistasi sydäntä mistään löytää voi. Minä lupaan parantaa itseni. Ei viinan tippa tästä lähtien kurkkuani saa kostuttaa.»
Helena ei vastannut mitään, saattoi vaan minut takaisin talliin.
Seuraavana päivänä lähdimme kaikki kolme matkalla, jota kesti aamusta iltapuoleen asti. Vihdoin kuitenkin saavuimme perille, suurenlaisen talonpoikaistalon edustalle. Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni minulla pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä Helenan ja isäntäni juhlapuvussa kirkolle.
Kotimatkalla näin vilahduksella, kuinka isäntä suuteli Helenaa.
»Mikon ansio se on, että me yhteen jouduimme», kuulin Helenan sanovan.
Siitä saakka olen ollut uudessa kodissani. Aina olen tyytyväinen ja iloinen ollut, sillä Helenan kasvoista olen aina onnen nähnyt heijastavan.
Tähän loppuu minun kertomukseni. Kun luulen, että siitä monelle voipi iloa ja hyötyä olla, olen sen kertoa tahtonut; mutta kun en itse kirjoittaa osaa, on sen minun puolestani tehnyt ystäväni Matti.