OTJON VETÄJÄT.
Inkeriläinen pilkkajuttu.
Koko kylän väki on mitä kiireimmässä heinäntouhussa. Naiset haravoivat luokoa »vaaluille» tahi ajavat karheita ko'ompaan, miehet panevat kuormia ja purkavat niitä »sarraimiin», tyttöhulikot haravoivat karisteita, pojannaskalit, jotka eivät vielä jaksa hangolla lepeitä antaa, laittavat kuormaa, pienet paitaressut odottelevat päästäkseen kuorman päältä liukumaan, kun sitä sarraimeen viemään lähdetään ja kaikkein pienimmät piimäsuut piehtaroivat heinissä, imevät peukaloaan tahi huutaa mankuvat: »nännää!» Otsa hiessä hommataan. Minkä ahkerampi akka, sen harvemmin menee hän lapsensa suuta tukkeamaan, minkä laiskempi ukko, sen useammin panee hän piippunysänsä tulelle.
»No, mikä huuto siellä?»
Eräät kyläläiset, joitten niitty on äärimmäisenä päivännousuun päin, hosuvat haravillaan jotakin ja rientävät huutaen muihin päin. Jotakin harmaata näkyy nurmen sängellä. Jokin elävä! Mikä tuo mahtanee olla? Se lähestyy, ja pian on koko kylän väki juoksujalassa, rientäen suin päin mitä tuiminta kyytiä jäletysten. Niityn penkereellä kasvaa tuuhea, yksinäinen koivu. Sen ympärille kokoontuvat kaikki. Tuo kummitus on noussut puuhun.
»Mikähän tuo lienee?» kysyy yksi joukosta hengästyksissään.
»Ole vait!» ärjäsee toinen. »Kuka sen tietää.»
»Katsos pakanaa», sanoo taasen joku pienen vaitiolon jälkeen, jolla välin kukin suu auki, hengitystään pidätellen, on katsellut kummaa eläintä, »sylkee kouraansa ja näyttää kulakkaa vielä.»
»Vaan mitenkä saisimme sen sieltä käsiimme?» Kas siinä kysymys, johon ei ollut helppo vastata. Tuumailtiin siinä sinne tänne. Kukaan ei tohtinut puuhun kavuta. Lopulta tultiin siihen päätökseen, että koivu oli sahattava kumoon. Ja kohta lähetettiin pari poikaa sahaa noutamaan kolmen virstan päästä.
»Mutta meillähän on vielä karheet korjaamatta!» virkkoi yksi isännistä, kun tuossa hetken aikaa oli tuumailtu, tupakoittu.