»No, niin tässä on muillakin!» arveli toinen, »mutta ei nyt auta sitä katsoa. Ties kuinka kallis tuo eläin lieneekin. Ehkä saamme kymmeniä ruplia siitä.»
»Ehkä satojakin!» tokasi kolmas. »Rahat jaamme sitten kristillisesti», vakuutti vanhin joukosta.
»Minä ostan rahoilla itselleni verkahameen», sanoi yksi naisista.
»Ja minä lehmän», lisäsi toinen yhtä totisena.
Viimein tuli saha. Nyhrystettiin siinä sitte tuokion, puu kaatui ja eläin tupsahti maahan sen mukana. Rohkein joukosta kolautti sitä haravan lavalla ja jo joutui eläin riemuitsevain voittajain käsiin.
Paljain käsin sitä ei kumminkaan kiinni ottaa saanut, sillä se olisi siitä pilaantunut, kuten viisain joukosta vakuutti. Lakkiinsa oli sen joku pojista kaapannut ja nyt aika hamppua niityllä olevan maitopytyn luo. Ei ollut aikaa enää pestä tai kuivata pyttyä, sinne työnnettiin aarre lakin mukana.
Vaan nytkös pulaan jouduttiin. Mitä nyt oli tehtävä? Pietariin pitäisi se viedä, mutta kellekä voitaisiin niin kallis aarre uskoa. Ukot olivat juuri päättäneet sitä lähteä miehissä »kyöräämään» kaupunkiin, kun akat ilmoittivat, ett'ei he suinkaan aikoneet uskoa niin suurta rahasummaa uhkojen huostaan.
»Koht'sillään likittelette te ne puhtaaksi!» intti äkäisin joukosta.
Akkoja ei myöskään voitu yksin laskea. »Ettepä tekään maahhua antaisi», arvelivat ukot, ja niin päätettiin lähteä sekä miehet että naiset, ja tuuma pantiin jo toimeen seuraavana aamuna varhain päivän noustessa. Oli sitä siinä juhlasaatto; viidellätoista hevosella ajaa kömyytettiin kuni Hietamäen hienot herrat, morsianta Tuutarista ottamaan tullessaan. Muutamat olivat vielä panneet kalisevan kulkusen aisan sakaraan, jotta nähtäisi, ettei siinä kulussa ollut mitään »naukumamman poikia.»
Sattuipa tuttavia tiellä vastaan.