Roponen. Anni!
Anni. Armas isä! Älä ihmettele, että minä, oikea äyrämöistyttö, näin suoraan sinulle näytän, kuinka syvälle sydämmessäni lempi tuohon venäläiseen nuorukaiseen on juurtunut. Armas isä, anna minut hänelle— ilman häntä en voi elää!
Andrei. Anni! Älä puhu noin! Oi, jos tietäisit——
Roponen. Tämä asia on todellakin niin tavatonta, niin outoa, mutta niinkuin näyttää, niin vakavaa laatua, että minä rupean jo horjumaan siinä päätöksessäni, jonka eilis-iltana tein.
Anni. Mitä voit sinä muuta kuin suostua siihen, että Andrei ottaa minut; olenhan ainoa tyttäresi, jonka et mielelläsi antane suruun surkastua.
Andrei. (Itsekseen). Mitä voin minä nyt enää? Se on myöhäistä!
Roponen. Oma tyttäreni! Voitkos sinä luulla, että minä pahassa tarkoituksessa kielsin teidän aikeenne? En suinkaan! Kyllä minulla oli syitä siihen ja päteviäkin … mutta koska minä näen, että sinuun asia kipeästi koskee, en minä voi olla suostumatta. Tehkää, niinkuin itse tahdotte! (Menee).
Anni. No, Andrei! Nyt on isäni suostuvainen!
Andrei. Ei, Anniseni! Isäsi suostumuksen kautta ei asia tule paremmaksi. Jos tämä olisi tapahtunut muutamia päiviä ennen, olisin onnellisin ihminen maailmassa, mutta nyt se on myöhäistä. Minä olen sinusta jo niin kauaksi vieraantunut, ett'en enää voi, en saata sinua, Roposen tytärtä, vaimokseni ottaa. En ansaitse sua enää. (Menee sukkelaan pois).
Anni. Andrei!———Hän ei kuule minua.