Andrei. Mitä on asiata?
Roponen. Sinä näyt olevan pahoillasi eilispäiväisestä. Ukot olivat iloisella päällä ja loukkasivat sinua, sen minä myönnän. Taisinpa minäkin olla liian ankara sinua kohtaan. Mutta unohtakaamme se! Sinä pyysit tytärtäni vaimoksesi.—Hm! Siinä on tosin vaikeuksia! Mutta heitetään se asia ratkaisematta tuonnemmaksi! Meillä on nyt paljon tärkeämpiä asioita. Niinkuin tiedät, olemme joutuneet ankaraan taisteluun Kosminin kanssa… Kaikki meidän yhteiset voimamme ovat nyt tarpeen. Et sinäkään saa antaa epätoivon miehuuttasi lannistaa. (Lyöpi olkapäälle). Sovitaan pois turhat riidat! Yhdy sinä liittoon!
Andrei. Kas, kuinka makeasti sinä nyt puhut, kun apuani tarvitset! Pianpa se ääni kellossa muuttuikin! En minä ole mikään koiran penikka, jonka saa potkaista ulos milloin vaan tahtoo ja taasen kutsua takaisin, kun kaalivadista lusikkaan luu sattuu. Ei, Roponen. (Anni astuu rappusille). Muuten voin sinulle ilmoittaa, päästääkseni sinut huolistasi, ett'en aiokkaan enää kosia tytärtäsi. Tosin olen häntä rakastanut—ja rakastan vieläkin, mutta kaikessa tapauksessa olen päättänyt hänestä luopua.
Anni. (Hyökkää esille). Mitä sanot?
Andrei. Minä puhuin, mikä on totta.
Anni. Sinä siis…
Andrei. Minua on täällä kohdeltu tavalla, jota en voi anteeksi antaa. Isäsi käytös minua kohtaan on ollut sellainen, ett'en hänen kanssaan saata sukulaisuutta tehdä. Minun täytyy sinusta erota, niin raskasta kuin se minusta onkin. (Aikoo mennä).
Anni. Älä mene, Andrei! Odota hetkinen! (Roposelle). Isä, onko se totta, mitä hän sanoo?
Roponen. Jos hän on ottanut loukkaantuakseen tosiasiasta, ei se ole minun vikani. Hän on venäläinen. Sentähden en voi suostua hänen pyyntöönsä.
Anni. Sinä hylkäät hänet! No, hylkää sitten minutkin, sillä häntä en jätä.