Roponen. No, hän niinkuin suomalainen ainakin neuvoi, jotta silloin ja silloin on mentävä Nevskille odottamaan siihen ja siihen paikkaan. »Ja kun kuningas tulee», sanoi, »juokse», sanoi, »häntä vastaan ja lankea polvillesi», sanoi. No, minä tein, niinkuin hän neuvoi. Odotin tunnin, ja odotin kaksi, ja sitten vielä hyvän aikaa odotin ja——jo, jo tulee niin että maa tömisee. Voi, ystäväiseni, kuinka kovasti tunsin sydämmeni läpättävän, kun huomasin, että hän ajoi rouvansa kanssa ihka avonaisissa vaunuissa, kaksi harmaata korskuvaa hevosta edessä… Minä siunasin itseni, hyppäsin esiin, heittäysin polvilleni—tuskin muistan kuinka lakin päästäni tempasin—ja katso: hän seisahdutti vaununsa, kutsui minua lähemmäksi ja sanoi: »Mitä sinä tahdot?»—Mitä osasin enää vastata? »Armollinen tsaari! Onnettomien talonpoikain puolesta lähestyn. Teidän Majesteettianne», tahi jotakin sellaista vastasin ja ojensin anomuksen.
Kipuna. Kyllähän sen arvaa että sinä osasit.
Susi. Vait! Jatka!
Roponen. Arvatkaas, mitä hän vastasi!
Susi. No?
Roponen. Hän otti anomuksen omaan käteensä ja sanoi: »Kyllä muistan teitä. Olkaa huoletta, olkaa kärsivällisiä!»
Susi. Niinkö hän vastasi?
Roponen. Sanasta sanaan, niinkuin sanoin.
Kipuna. Venäjäksikö?
Susi. No, millä kielellä sinä luulet? Ei hän suomea osaa.