Andrei. Mitä sillä tarkoitat!
Audotja. Minä olen äitisi!
Andrei. Mitä, sinäkö?
Audotja. Minä se olen sinulle tuon rakkaan laulusi opettanut, minun syliini sinä, poikaseni, nukuit silloin, kun epätoivossani tähtesi kyyneleitä vuodatin.
Andrei. Sinäkö äitini?
Audotja. Eikö sinulle ole jäänyt mitään muistoa jostakin pimeästä, kylmästä yöstä, jolloin sinä unestasi havahtaen sanoit: »äiti, minulla on kylmä!»
Andrei. Muistan, minä muistan!—Tuntien kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiini heräsin unestani. Luulin olevani vuoteella ja pyysin sentähden peitettä enemmän. Äitini syleili minua, vastaten: »Ole ääneti! Musta mies tulee!» Minä vaikenin pelosta … enkä sen enempää, en sen enempää muista… Sinun sylissäsi, armas äitini, silloin makasin.
Audotja. Oma poikani! (Syleilevät). Nyt saan sinua taasen syleillä. Siitä on jo 15 vuotta, kun sen viimeksi tein, ja se oli juuri silloin yöllä maantietä pitkin kulkiessamme, joka sinunkin muistiisi on jäänyt. Sinä kamalana yönä juuri sinut hylkäsin. Rakkaudesta sinut hylkäsin!
Andrei. Mihinkä veit sinä silloin minua?
Audotja. Ensin on sinun tiedettävä paljoa tärkeämpää… (Käyvät istumaan, äiti lesankalle, poika penkille sen viereen). Viisi vuotta ennen tuota tapausta oli haltijanamme vanha, virasta eronnut kenraali. Hänellä oli kaksi poikaa, Jegor ja Nikolai, niin erilaiset kuin päivä ja yö. Kasvoin orjana heidän talossaan Kolja-herran kanssa, joka oli vaan paria vuotta minua vanhempi. Jo lapsina olimme toinen toisillemme rakkaammat kuin koko muu maailma. Mutta vanhemman veljen himot yltyivät myöskin samassa kuin minä lapsesta ihanaksi neitoseksi vartuin. Mutta nuoremman, Kolja-herran, tunteet minua kohtaan olivat rehellisiä. Saatoinko minä olla hänen jaloon rakkauteensa vastaamatta?—Minä rupesin häntä lempimään kaikesta sydämmestäni. Silloin tapasi meidät kerran Jegor-herra istuessamme hovin puutarhan lehtimajassa. Hän ilmoitti salaisuutemme vanhukselle, joka siitä julmistui. Kolja sanoi isällensä, ettei hän tunnustaisi ketään toista vaimokseen kuin minut, ja että sinä, äsken syntynyt, olit hänen laillinen poikansa. Isänsä silloin kirosi ja lähetti hänet kauas, kauas Kaukaasiaan. Kun nyt jäin turvattomaksi, rupesi Jegor-herra minua häijyllä rakkaudellaan ahdistamaan, mutta minä pysyin Koljalleni uskollisena. Niinkauan kuin vanha herra eli, ei hän kuitenkaan uskaltanut pahinta. Mutta tämä kuoli viisi vuotta senjälkeen, ja nyt koitti onnettomuuteni päivä. Muutama päivä vasta oli kulunut ukon hautajaisista, kun tapahtui se, mikä sinunkin muistiisi on tarttunut. Minä istuin kanssasi, ajatellen onnetonta Kolja-herraa, joka niin kauan oli maanpaossa saanut olla. Toivoessani hänen nyt isänsä kuoltua pääsevän kotiin, hyrisin tuota hänen lempilauluaan. Silloin astui sisään Jegor, tuo musta mies, ja uhkasi pieksättää sinut kuoliaaksi, joll'en myöntyisi hänen oikkuihinsa. Hän meni pois—mitä oli minun tehtävä? Suostua häneen, tulla Koljalle uskottomaksi, sitä en voinut, mutta antaa hänet julmasti sinut surmata … ei, ei, en sitäkään. Parempi oli sinusta erota. Minua saisivat sitten rääkätä kuinka tahtoisivat. Tein päätökseni. Kun olit vaipunut uneen, läksin yön pimeydessä tänne kylään liitämään. Sinä heräsit matkalla, niinkuin muistat, mutta nukuit taasen uudestaan… Minä tunsin Roposen Jaakon ja hänen vaimonsa lempeän luonteen ja vein sinut heidän lämpimään lääväänsä. Sinne ruumenpuruun sinut jätin ja menin matkoihini. ——Sinut pelastin siten, mutta itseni… Voi, voi, kumminkin!—— Mitä hirmuja minulle tapahtui, sitä en sinulle tahdo enkä voikaan kertoa. Kun Jegor-herra näki, ett'ei mikään auttanut lujuuttani vastaan, möi hän minut kauas Etelä-Venäjälle, jossa sain mitä kauheimmassa ikävässä, tuskallisimmassa epätoivossa neljätoista vuotta kovaa työtä tehdä.