Andrei. Äitiänikö, tuota ihanaa, kaukaisessa, saavuttamattomassa hämärässä olevaa olentoako minä en ikävöisi?… Voi, vaimo! Ei se voi rakkahintaan unohtaa, joka on syösty tänne maailmaan vieraitten ihmisten sekaan hyljättynä, yksinäisenä kulkemaan. Äitini kuva on kuni suojelusenkeli minua aina seurannut. Sentähden luulenkin hänen jo aikaa sitten tämän kurjan maailman vaivoista päässeen ja nyt seuraavan minun askeleitani.
Audotja. Ei suinkaan!
Andrei Mitä sanot? Elääköhän?
Audotja. Hän on löydettävissä.
Andrei. Onko? Sano, mistä hänet löydän? Vaikkapa hän olisi Venäjän äärimmäisestä sopukasta etsittävä, linnun siivillä hänen luokseen liitäisin. Näiltä käsivarsillani tekisin työtä hänen vaivojaan lieventääkseni. Niin, häntä palvelisin, kunnes hän väsyneenä päivän vaivoista, siunaten minua, laskeutuisi levolle. Enkä hänestä luopuisi, ennenkuin olisin hänet hautaan laskenut ja hautakumpunsa kukilla koristanut!——Mutta minulle kurjalle ei ole sallittu sitä onnea, minulla ei ole äitiä.
Audotja. Usko minua, poikani! Sinä löydät hänet.
Andrei. Mistä? Puhu!
Audotja. Tuntisitko hänet, jos hän eteesi tulisi?
Andrei. Aina hänen kuvansa edessäni hämärtää. Ensi silmäyksellä minä armaan äitini tuntisin: ääni vieno, silmät kyyneleisiin tottuneet, mutta samassa niin kirkkaat, kasvot ihanat kuin Jumalan äidillä kirkkomme alttarilla!
Audotja. Voi, kuinka suuresti, rakas poikani erehdyt! Tämmöiseksi on sinun kaivattu äitisi muuttunut, tämmöiseksi sinun ihana kuvasi rumentunut.