7:S KOHTAUS.
*Audotja, Andrei.*
Andrei. Sinä tahdot minua puhutella, vaimo. Mutta pian, sillä en tahdo nyt tavata tämän talon väkeä.
Audotja. Niin! Minä tahdon sinua puhutella… Nähdessäni kuinka nuo talonpojat sinua äsken pilkkasivat ja kuullessani heidän katkeroita soimaussanojaan kävi minun sääliksi sinua.
Andrei. Löytyykö edes yksi ihminen maailmassa, joka minua säälii?
Audotja. Eikö sinulla ole vanhempia lainkaan, jotka sinua säälivät?
Andrei. Isästäni en tiedä mitään, äidistäni on minulla hämärä muisto jälellä.
Audotja. Mitä muistat?
Andrei. Muistan erään illan, jolloinka istuin äitini sylissä, ja hän lauloi minulle tuon laulun, mitä en elämässäni unohda… Äkkiä astui huoneeseen musta, hirmuisen näköinen mies. Hän puhuu jotakin, ja jokainen sana tuntuu minusta ukkosen jyrinältä… Mies menee pois… Äitini rupeaa itkemään … ja vielä par'aikaa muistan kuinka katkeralta minusta tuntui, nähdessäni hänen silmistään suurten, kirkkaitten kyynelhelmien vierivän hänen vaaleille poskilleen… Muuta en muista…
Audotja. Mitä ajattelet sinä äidistäsi? Tunnetko sinä ikävää, onko sinussa helliä tunteita häntä kohtaan, vai oletko välinpitämätön tuon vaimon kohtalosta, joka sinut niin armottomasti hylkäsi?