Mari. Ei se ole ollenkaan kiitettävää, että aina nauraa hahattelee kaikille tyhmyyksille, niinkuin sinä,—jos tahdot tietää.
Liisa. Minä vähät siitä, onko se teidän vanhojen mielestä kiitettävää tahi ei; minä laulan, nauran ja olen iloinen, enkä koskaan aio tulla tuollaiseksi tuppisuuksi kuin meidän rikkaimpien talojemme tyttäret ovat.
Anni. Mitä sillä tarkoitat?
Liisa. Minä tarkoitan, ett'en koskaan aio tulla tuollaiseksi suuttomaksi kanaksi, joka pelkäisin puhutellakin poikia—vanhempieni näkyvissä.
Anni. Sentähden, ett'ei sinulla ole.
Liisa. Vaikkei olekaan! Sanoppas oikein todella mitä sekin on olevinaan, että vieraan tupaan tullessa juostaan kiukaan koloon piiloon?
Mari. Mitäkö se on olevinaan? Se on häveliäisyyttä.
Liisa. Häveliäisyyttäkö sekin on, ett'et sinä, Anni, tohdi juoda vettä, avata suutasi miesten näkyvissä?
Mari. Tietysti!
Matti. Kyllä se on totta, mitä Liisa sanoo. Ei minunkaan mielestäni tuo ole oikeata häveliäisyyttä, että päivällä vanhempien ihmisten näkyvissä melkein pelätään poikia, mutta—annas olla, kun ei päivän valo ole todistamassa…