Tehty temppeli Jumalan
Kaupungissa kuuluisassa,
Sangen suuri Saalemissa
Eri kolmehen osahan:
Esihuone ensimmäinen,
Kusta kansa katseleepi
Pyhää Herran palvelusta,
Täss' oli vaskinen valettu
Alttari alinomainen
Pesinastia alati.
Toinen paikaksi pyhäksi
Kutsuttihin, keskimmäinen
Paikka Herran palveluksen,
Joka päivä päätettävän:
Täss' oli kullasta kovasta
Uhrialttari alati,
Pöytä leipien pyhien,
Jalka kynttilä jaloimpi. [Kynttiläjalka]
Kolmas kaikkia pyhimpi,
Pyhin paikka palveluksen:
Ylimmäinen pappi yhden
Kerran sai sisällen käydä
Vuosikaudess' yksinänsä,
Veren uhras vielä sitte
Jalon uhriksi Jumalan,
Kansan syntien edestä
Että syntien omainsa.
Liiton arkki, armoistuin,
Sauvuastia suloinen
Oli täss' alinomati.
Ett'ei kaikki katselisi
Pyhää Herran palvelusta,
Asunnoita astaitsisi
Juuri korkean Jumalan,
Seinä silkkinen etehen
Pantu puolipurppurainen:
Salaisuuden suuren kätki,
Ett'ei ollut vielä ilmei,
Avoi portti autuuden.
Vaan koska Jumala kärsi
Kovan kuoleman käsissä,
Seinä silkkinen surusta,
Esirippu itsestänsä
Kahtia keskeltä repesi;
Pyhä paikka paljahana,
Ovi autuuden avoinna.
Vielä maatkin, manteretkin
Itse kaiken ilman pohja
Luojan surmoa sureepi,
Vapiseepi vaikeasti,
Sangen hämmästyi surusta,
Tahtoi painua peräti
Poijes päältä patsastensa,
Kaataa muurit korkeimmat,
Hyvät huonehet hukata.
Vielä kalliot kovimmat,
Joit' ei kisko kirvespohja,
Ei särje sepän vasara,
Pistäne terävät piikit,
Murheen tähden murtunevat,
Pelvosta pakahtelevat,
Tuskan tähden halkeavat;
Kosk' on Luoja kuolemassa,
Kulmakivi on kumottuna,
Hengen kallio hakattu,
Muut kaikki murehen alla.
Vielä kuopat kuollehitten.
Haudat Herran kutsuttuiden
Ei pysy enämpi kiinni;
Itsestänsä aukenevat,
Kiiruhtavat katsomahan
Tätä ilmaista ihmettä!
Päämieskin, pahalla mielin,
Katsoi päälle katkerasti;
Että huudolla erisi,
Henkens antoi äänekkäänä.
Muisti merkit verrattomat,
Tästä tunteepi totuuden,
Sanoi suulla surkealla:
"Työ on tehtynä tänä'än,
Miestä vastoin vaarallinen,
Veri kastettu viatoin,
Pantu syytöin surman ala!
Sen minä todeksi tiedän:
Hukattu on hurskas Herra,
Piinattu Jumalan poika;
Ei ole nämät imehet
Merkit miehen laitettavan!"
Sotamies samalla suulla,
Joll' oli pilkkoa puhunut,
Tyhmän työnsä tunnustaapi.
Pahan pilkkansa katuupi.
Vielä joukko joutilasten,
Kansan päältä katsovaisen,
Ei saata ulos sanoa,
Häpeästä hämmästynyt;
Ottaapi oman kätensä,
Rankaiseepi rintapäänsä,
Soimaapi sydänt' omaansa;
Kohta kääntyypi kotia
Mielell' sangen surkealla.
Luku XXI.
Ryövärein luiden rikkomisesta.
Vaan ei julmat juutalaiset,
Parvi pappien pahimpi,
Eikä kiukku kirjamiesten
Huoli merkistä mitäkään:
Joilla rinta raskahampi
Kuin on multa maan sisällä,
Syntinen sydän kovempi
Kuin on kalliot kiviset,
Enämmin sokeat silmät
Kuin on kirkon patsahilla.
Juoksit joukossa kamalat
Pontiuksen porstuahan,
Maan herran majan sijalle,
Sanoivat sanoilla näillä:
"Juhla joutuupi likemmä,
Pääsiäinen päälle saapi.
Ei pidä pahantekiät
Rippumahan ristin päällä
Ison' juhlana Jumalan!
Anna luut luhoksi lyödä,
Että henki ennen lähtis."
Saatua lupasanoman
Verimiekat mielellänsä
Ristin tykö rientänevät,
Kiukkuisesti kiiruhtavat;
Lyövät luihin ensimmäisen,
Sekä toista toukkaisevat,
Sääret särkevät peräti,
Käsivarret katkaisevat.
Koska katsovat lähemmä
Näit he Herran hengetöinnä.
Ei he luita liikuttane,
Täytyi jäädä terveheksi.
Suuren suosiost' Jumalan.
Karkas yksi keihäällänsä
Herran kylkehen kovasti,
Rikkoi ruumihin pyhimmän.
Avaralta auki laski,
Vaikk' ei luita liikuttanut:
Josta juokseepi jokena,
Viljalta veri punainen,
Vielä vettä runsahasti,
Joss' ompi salaus suuri!
Luku XXII.
Kristuksen hautaamisesta.