Silloin Siimonin majassa
Oli Jesus ominensa,
Voiteli vaimo narduksella,
Kaasi päähän kaunihisen.
Pettäjä pani pahaksi:
"Olis taittu tarpeheksi
Myydä kolmehen satahan
Parahasen penninkihin,
Pantaa vaivaisten varaksi."
Jesus vastas vaimon puolest',
Tunnusti tehnehen hyvästi,
Vakaisesti vielä vannoi,
"Kussa kaiken ilman alla
Saarnataan minun sanani,
Pitääpi teko tämäkin
Aina muistossa oleman."
Juudas julmasti vihastui,
Saapi saatanas tilansa
Sydämmessä syntisessä,
Katsoi päälle karsahasti,
Sanoi suulla ahnehella:
"Mihin kelpaapi kulutus,
Hyvän voitehen hukutus?"
Läksi kohta kiiruhusti,
Tykö juoksi juutalaisten;
Kolmekymmentä kysyypi
Palkastansa penninkiä:
Etsiipi ajasta siitä
Kuinka päättäisi pahuuden.
Jesus ottaapi omansa
Taitavan tavan perästä
Pitämähän pääsiäistä,
Kanssa syöntöhön karitsan.
Sitte sääsi sakramentin,
Ehtoollisensa asetti,
Antaen omaa lihaansa
Leivän alla lapsillensa,
Että viinassa verensä.
Nousi itse istumasta,
Seisoi kaikkien seassa;
Maljan vaskisen vedellä
Täytti täytehen peräti:
Astuupi tykö urosten,
Oppipoikainsa omainsa,
Pesi sääret puhtahaksi,
Kohta kuivas liinallansa;
Ehkä Pietari pahaksui,
Saa ei matkahan mitäkään.
Sitte miehille selitti.
Tämän työnsä toimitteli,
Neuvoi tästä nöyryytehen
Esimerkillä omalla.
Siinä ennusti edellä
Surustansa surkeasta,
Puhui paljo piinastansa;
Mielessä kovin murehti,
Suri hengessä syvästi,
Sanoi saarnan Juudakselle,
Pettäjälle pitkän neuvon,
Vielä Siimonin varoitti,
Muita muistutti monilla.
Vaan ei pettäjä parane,
Työstä tyhmästä eriä;
Täytti saatanaa sydämmen
Yöllä auringottomalla,
Ulvos uksesta pakeni
Tykö jällen juutalaisten.
Luku VIII.
Jesuksen kärsimisestä kryytimaassa.
Kosk' oli syötynä karitsa,
Kiitosvirsi veisattuna.
Läksi Luoja koht' tuvasta,
Huolen kanssa huonehesta;
Olkeni ojan ylitse,
Yli Kidron kiiruhusti,
Yli Kidron yrttimaahan,
Joss' oli ollunna usehin,
Ollehet opetuslapset.
Paljon matkalla puheli,
Saneli surusanoilla.
Kosk' oli tullut ryytimaahan,
Eroitti opetuslapset,
Itse kulkeepi edemmä,
Kanssa kolmen kiiruhtaapi.
Pyhä Pietari puheli,
Jaakobi jalo saneli,
Sekä jutteli Johannes:
"Mit' on mielesi suruinen,
Sydämmesi surkeainen?"
Vastas Luoja lempehesti,
Puheli isä parahin:
"Tott' on tullunna minulle,
Jopa hetki joutununna,
Saapi surma vierahaksi,
Tuoni tuottaapi murehen,
Jota ennustin edellä,
Saarnasin sanoin usein."
Vapisit kädet vakaiset,
Värisit pyhimmät polvet.
Sydän synkeä surusta.
Erkani vähän edemmä,
Käski valvoa visusti,
Ett'ei sortuisi suruhun,
Kaatuis ala kiusauksen.
Painui kohta polvillensa,
Kaatui pitkäksi ketohon
Kaunihihen kasvoillensa,
Ala kuorman ankarimman,
Rukoellen raskahasti,
Välttäis surman surkeimman:
"Abba, armahin Isäni,
Jos se kelvannee sinulle.
Poijes menköhön minulta
Tämä kalkki katkerampi."
Kohta kulkeepi takaisin,
Luoksi lastensa läheni,
Löytääpi lepäjämästä.
Siinä soimas Siimonia:
Käski valvoa vakaisin,
Rukoella runsahasti,
Ett'ei sortuisi suruhun,
Kaatuis ala kiusauksen.
Liha heikko hämmentääpi
Hengen altihin anieet.
Kohta kulki jällehensä,
Astuupi Isän etehen.
"Aivan armahin Isäni,
Jos ei vältteä sopine
Kalkki juoda katkerampi,
Tahkosi tapahtukohon."