Alussa johtivat apostolit itse seurakuntia, mutta näiden yhä kasvava luku pakotti heitä monessa paikassa jo varhain muille uskomaan tämän tehtävän. Näitä heidän sijaisiaan kutsuttiin joko presbytereiksi (s.o. vanhemmiksi) tahi piispoiksi (s.o. kaitsioiksi). Vaikka jokainen seurakunnanjäsen, paitsi naiset, oli oikeutettu Jumalan sanaa julistamaan, huomaamme jo varhain että apostolit tahtoivat uskoa vakituisen saarnaviran muutamille henkilöille, joiden lahjat siihen paraiten soveltuivat. Niinpä sanoo Paavalikin "Jumalan kutsuneen muutamia apostoleiksi, muutamia opettajiksi" j.n.e. — Jumalanpalvelus oli yksinkertainen ja järjestetty vanhan testamentin tavan mukaan. Kristityt kokoontuivat joka päivä (tavallisesti jonkun yksityisen huoneesen) hartaudenhetkeä viettämään. Luettiin kappale vanhasta testamentista, myöhemmin evankeliumista tahi apostolein lähetyskirjeistä, jonka jälkeen seurasi lyhyt kehotus- ja varoituspuhe, yhteinen rukous sekä veisuu. Jumalanpalvelus päätettiin Herran ehtoollisella. Sunnuntaita vietettiin jo nyt pyhäpäivänä, koska Herra sinä päivänä oli noussut ylös haudasta ja kristillinen vapaus oikeutti Hänen tunnustajiansa luopumaan vanhan testamentin orjallisesta käsityksestä sabatin suhteen. Juutalaiskristityt tahtoivat kuitenkin yhä edelleen säilyttää lauvantain sabattipäivänä. Muita juhlia ja juhlapäiviä ei apostolisella aikakaudella luultavasti vielä vietetty. —
"Missä paljo valoa on, siellä varjojakin" — tämä sananparsi soveltuu apostoliseen aikakauteenkin. Apostolein kirjeistä tiedämme, kuinka vaikea kristittyjen asema keskellä maailman syntistä elämää oli. Turmeltuneen pakanamaailman paheet väijyivät seurakuntia kaikkialla, vietellen ja houkutellen kristityltä ottamaan osaa kevytmielisen, riettaan ja suruttoman elämän iloisiin huvituksiin. Moni vaipui törkeihinkin synteihin, jonka vuoksi kristillistä kuria usein täytyi ankaruudella käyttää. Langenneet suljettiin apostolein neuvon mukaan pois seurakunnasta, ja vasta todellista katumusta ja parannusta osotettuaan voivat jälleen päästä sen yhteyteen. Tämän ohessa ilmaantui siellä täällä tuon tuostakin vääriä käsityksiä opin suhteen, ja näistä erehdyksistä muodostui pian harhaoppisia mielipiteitä. Apostolisissa kirjeissä tapaamme sentähden usein varoituksia ja nuhteita tämän yhä karttuvan vääräoppisuuden johdosta, ja moni kristitty näki siinä antikristuksen vallan ja viimeisen tuomion enteitä. Mutta vaikka meidän täytyykin paljastaa tämmöisiä varjopuolia apostolisen aikakauden kirkossa, voi kirkkohistoria kuitenkin todistaa, ett'ei inhimillinen elämä Eedenin onnellisen ajan jälkeen milloinkaan ole ollut niin tarkoituksensa mukainen, kuin silloin. Kristinuskon kautta oli uusi valoisa aika koittanut ihmissuvulle. Usko, toivo ja rakkaus sai sydämmet sykkimään ennen tuntemattomasta ilosta, luoden ihmisten silmät tästä katoavaisesta maasta taivaallista isänmaata kohti ja kehottaen heitä rukoilemaan sekä taistelemaan kaikkea pahaa vastaan jotta he pysyisivät valveilla, kunnes Herra tulisi suurella kunnialla taivaan pilvessä. Tämän ajan kristityt palvelivat Herraa "hengessä ja totuudessa", ja turhaan yhtyivät pimeyden myrskyt sitä kirkasta valoa sammuttamaan, joka heissä ilmestyi. Apostolinen aikakausi on kirkon perustamisen ja alun aikakausi, vaan samalla kertaa myös sen täydellisyyden aika, "Kun vanha maailma kuolee" lausuu kirkkoisä Augustinus, "ja kaikki lakastuu, asuu Kristus seurakunnassa, todistaen, että ihmiset Hänen kauttansa voivat saada uuden elämän".
Kauemmin kuin kukaan muu Herran 12 opetuslapsesta eli Johannes. Hän, tuo Jesuksen rakkain opetuslapsi, joka ehtoollisessa makasi Mestarin rinnalla ja jonka hoidettavaksi Herra ristissä riippuessaan uskoi äitinsä, jäi viimmeisenä heistä todistamaan Hänestä. Kun toiset jo olivat muuttaneet Herran iloon, täytyi hänen vielä kauvan viipyä mailman taisteluissa; vasta noin 100 vuoden vanhana pääsi hän lepoon.
Jerusalemista tuli Johannes Efesukseen, mistä hän johti seurakuntia. Kysyttänee: kuinka sopi juuri helläsydäminen, hiljainen Johannes, jonka miltei neitsyeellinen luonto näyttää niin vähän soveltuneen toimintaan elämän myrskyisällä merellä, johtamaan kirkkoa yhä karttuvan taistelun ja sisällisen eripuraisuuden päivinä? Miksi viipyi niin kauan juuri sen opetuslapsen pelastuksen hetki, "jota Herra rakasti"? On kyllä totta, että "Jumalan ajatukset ei ole meidän ajatuksemme", vaan kuitenkin saatamme tässäkin, jos kohta ainoastaan "puolittain," käsittää Hänen tarkoituksensa, Mitä muut apostolit innostuksella ja voimalla olivat rakentaneet se tuli Johanneksen rakkaudella järjestää. Häntä kutsutaan "rakkauden apostoliksi" ja jos joku, niin on tämä nimitys oikeutettu. Pyhän Hengen koulussa ovat luonnollisen elämän itsekkäiset ja ahtaat ajatukset päivä päivältä aina enemmän poistuneet hänen sielustansa ja yhä kirkkaammaksi on hänessä kirkastunut se totuus, että "Jumala on rakkaus". Tästä rakkaudesta kirjoittaa ja puhuu hän elämänsä loppuun asti, kehottaen kristityitä "rakastamaan häntä, joka ensin on meitä rakastanut", sekä teroittaen heihin sitä veljellistä rakkautta, joka on edellisestä eriämätön. Johannes on kirjoittanut kolme lähetyskirjettä, eikä meidän tarvitse lukea monta sanaa niistä, tietääksemme että ne ovat saman miehen kirjoittamia, jonka ihmeen syvää ja omituisen rikasta kirjoitustapaa me ihmettelemme neljännessä evankeliumissa. — Vielä elämänsä vanhoina päivinä sai Johannes kokea vainoa. Keisari Domitianuksen aikana ajettiin hän nimittäin maanpakolaisuuteen ja oleskeli jonkun aikaa Patmoksen saarella. Täällä sai hän sen ilmestyksen, jonka hän Herran käskystä ilmestyskirjassa kertoo. Taivaan kirkkaudessa näki hän rakkaan herransa, kuuli ihmeellisiä sanoja siitä, mitä maailman viimmeisinä aikoina tapahtuva on, ja sai luoda silmäyksen tulevaisen elämän syvimpiin salaisuuksiin. Patmoksen saarelta palasi hän jälleen Efesukseen, ja kristityt saivat vielä kuulla tuon tutun kehotuksen, jonka he niin monta kertaa olivat kuulleet hänen huuliltaan: "rakkaat lapsukaiseni, rakastakaat toinen toistanne".
Monta kaunista kertomusta on tästä apostolista kirkko säilyttänyt, vaan valitettavasti on niiden todenperäisyys usein hyvinkin epäluotettava. Kerromme kuitenkin yhden semmoisen. — Matkoillansa oli Johannes kerran tavannut erään nuorukaisen, jonka jalo ulkonäkö veti hänen huomionsa puoleensa. Hän jätti nuorukaisen Smyrnan piispan opetettavaksi ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua kävi hän taas Smyrnassa ja kysyi heti piispalta, missä nuorukainen oli. Suureksi suruksensa sai hän nyt kuulla tämän ruvenneen lähellä olevan ryövärijoukon johtajaksi. Heti nousi apostoli ratsun selkään ja lähti yksin nuorukaista hakemaan. Tavattuaan muutamia ryöväreitä, pyysi hän heti päästä heidän päällikkönsä puheille. Kun tämä sai nähdä Johanneksen, lähti hän pakoon, vaan vanhus kiirehti hänen jälkeensä huutaen: "miksi lapseni pakenet minua, vanhaa isääsi? Armahda minua, lapseni, vielä on toivoa sinun pelastuksestasi ja Kristukselle pitää minun sinusta tili tekemän. Seisahdu ja usko, että Kristus on lähettänyt minun tänne"! Nuorukainen pysähtyi, loi silmänsä maahan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän seurasi apostolia, joka antoi hänen takasin seurakunnalle.
Johanneksen kuolinvuodeksi arvellaan v. 100, ja luultavinta on, että hän päätti päivänsä Efesuksessa, missä hän niin kauan oli vaikuttanut sen Herran työssä, jonka iloon hän pitkän ja rikkaan elämänsä jälkeen nyt hiljaa siirtyi. Hänen kanssansa päättyi apostolinen aikakausi, jonka vaiheita edellisissä kertomuksissa olemme koettaneet kuvata. Käsittäen väärin Herran Pietarille lausumat sanat: "jos minä tahtoisin hänen (Johanneksen) siihen asti olevan kuin minä tulen, mitä sinun siihen tulee?" olivat kristityt tulleet siihen luuloon, että Herra oli tuleva Johanneksen vielä eläessä. Mutta kun apostolin elämä sammuikin ja hän laskettiin hautaan, eikä Herra ollutkaan tullut, ilmaisi syvä huokaus kristittyjen surua siitä, että Herran tulemisen päivä kentiesi vielä oli hyvinkin kaukana. Niin hartaasti toivoivat tämän ajan kristityt taivaan valtakunnan täydellistä lähestymistä! Kuinka kaunis itse tämä erehdyskin! — Apostolisen aikakauden loppua on verrattu sabatti-illan rauhaan. Se kehottaa meitä vielä kerran luomaan silmämme tähän aikaan, jolle kirkkohistoria ei mielellään tahdo hyvästiänsä sanoa. Johanneksen kuolema on kuin kaunis iltarusko, joka viipyy taivaalla, vaikka aurinko jo on mennyt majoillensa, Siinä loistaa vielä meitä kohtaan tämän aikakauden kirkas valo, ja tämän valon kirkastamana esiintyy hetken vielä kristillinen kirkkokin. Kun seuraava päivä koittaa, ei kirkko enää ole sama kuin ennen.
Sentähden ovat he Jumalan istuimen edessä ja palvelevat häntä päivällä ja yöllä hänen templissänsä. Ja se joka istuimella istuu asuu heidän päällänsä. Ilm. k. 7: 15,
II.
Marttyyrikirkon aikakansi (100-323).