Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.
Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat tätä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni. Matt. 5: 11.
V. 98 astui Trajanus Rooman valtaistuimelle. Kuin tunnettu, on hänen hallituksensa keisarein aikakauden paraimpia ja jaloimpia aikoja. Hän on saanut liikanimen "isänmaan isä" ja sen hän monesta syystä ansaitseekin. Trajanuksen oli tapa sanoa, että hän tahtoi hallita niin, kuin hän itse tahtoi tulla hallituksi, ja valalla oli hän senaatille vakuuttanut, ettei hän milloinkaan tahtoisi vahingoittaa rehellisten ihmisten henkeä tahi kunniaa. Ja kuitenkin on tämäkin keisari yksi niitä, jotka kovilla vainoilla ovat koettaneet masentaa kristinuskoa ja sen tunnustajia. Tämä on meistä ensin outoa, kummallista, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme, käy syy meille piankin selväksi. Kristinuskon kautta oli kokonaan uusi aate esiintynyt maailmassa ja tämä aate oli vanhan pakanallisen katsantotavan mitä jyrkin vastakohta. Roomalainen valtioviisaus tajusi helposti, kuinka mahdotonta oli sovittaa kristittyjen kaikista muista oloista eroavia tapoja ja mielipiteitä pakanallisten ohjeitten mukaan järjestetyn yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän kanssa yhteen, ja erittäinkin käsittivät Rooman paraat hallitsijat tämän selvästi. Kristinuskon suurta tarkoitusta korottaa koko maailma Jumalan valtakunnaksi he eivät ymmärtäneet, vaan, arvostellessaan asiaa ainoastaan valtiolliselta kaunalta, pitivät he kristityitä valtiolle vaarallisina. Trajanus kammosi sitäpaitsi erittäin kaikkia seuroja ja yhdistyksiä, sillä hän arveli niiden jäsenten pyrkivän erilleen valtiosta, ja kielsi erityisellä lainsäädännöllä kaikki yksityiset kokoukset. Asiain näin ollessa oli luonnollista, että kristityitä ruvettiin tarkasti silmällä pitämään ja oikeuden edessä syyttämään lakien rikkomisesta. Usein olivat asianomaiset kuitenkin epävarmat, mikä menetystapa heidän suhteensa olisi käytännöllisin ja oikein. Ajan luonnetta ja kristittyjen asemaa Trajanuksen aikana hyvin kuvaava on eräs meille säilynyt kirje, jonka Bitynian silloinen maaherra Plinius nuorempi kirjoitti keisarille. Sen sisällys on seuraava: — "En ole milloinkaan ollut läsnä kristityitä tutkittaissa enkä tiedä, mistä ja mihin määrin on tapana heitä rangaista. Olen myöskin hyvin epävarma siitä, eikö heidän ikänsä olisi lukuun otettava, vai rangaistaanko nuoret samalla lailla, kuin täysi-ikäiset. Yhtä epätietonen olen senkin suhteen, annetaanko heille anteeksi, jos luopuvat uskostansa, vai onko itse nimi 'kristitty' rangaistava, jos kohta siihen ei liittyisikään mitään rikosta. Niiden suhteen, joita minun edessäni on kristityiksi syytetty, olen menetellyt seuraavaan tapaan. Olen kysynyt, ovatko kristityitä. Jos he sen myönsivät, uudistin kysymykseni toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuoleman rangaistuksella. Ne, jotka pysyivät tunnustuksessaan, vietiin minun käskystäni mestauspaikalle, sillä en epäillyt että heidän taipumaton uppiniskaisuutensa kaikessa tapauksessa oli rangaistava, mikä heidän tunnustuksensa sisällys olisiki ollut. Toiset käyttivät itsensä kuin mielipuolet; niistä tein luettelon ja lähetin heidät Roomaan, koska olivat roomalaisia kansalaisia, — Pian ilmaantui rikos monessa muodossa. Minulle annettiin itsensä ilmoittamattoman tekemä kirjoitus, joka sisälsi semmoistenkin nimiä, jotka kielsivät koskaan kristityitä olleensa. Kun he, noudattaen minun esimerkkiäni, rukoilivat jumalia sekä viinillä ja suitsutuksella, polvillaan palvelivat sinun kuvaasi, jonka minä tätä tarkoitusta varten olin asettanut muiden jumalankuvain joukkoon, ja sitäpaitsi kirosivat Kristusta, johon tosi kristittyjä ei milloinkaan voi pakottaa, pidin velvollisuutenani päästää heidät irti. Toiset, joita kristityiksi syytettiin, tunnustivat olevansa semmoisia, vaan kielsivät sen heti jälestäpäin. Kaikki palvelivat sinun ja jumalain kuvia ja kirosivat Kristusta." Kerrottuaan, kuinka hän kiduttamalla kahdelta nuorelta naiselta oli koettanut saada selkoa kristittyjen "rikoksista", jatkaa Plinius: "En ole heissä löytänyt muuta kuin rajatonta taikauskoa. Sentähden jätin tutkinnon toistaseksi ja päätin kysyä neuvoa sinulta. Asia näyttää sitä vaativan, koska tähän vaaraan joutuneiden luku on niin suuri. Sillä monta kaikista ikäluokista, säädyistä ja kummastakin sukupuolesta on tuotu ja tuodaan yhä edelleen tutkittavaksi. Rutto on tarttunut ihmisiin kaupungeissa, kylissä ja maaseudulla, vaan näyttääpä kuitenkin siltä, kuin jos voisi sen leviämistä estää. Pitkän ajan perästä alkavat ihmiset nimittäin ottaa osaa jumalanpalveluksiin temppeleissä; uhrieläimiä ruvetaan jälleen ostamaan. Tästä voi päättää että useat vielä saattavat luopua erehdyksestänsä, jos heille suodaan parannusaikaa." — Trajanus hyväksyi kaikin puolin maaherran esityksen ja määräsi, ettei kristittyjä saisi hakemalla hakea; ainoastaan niitä piti tuomita, joita oikeuden edessä syytettiin. Mutta heidän asemansa oli kuitenkin hyvin tukala, koska tietysti semmoisia aina löytyi, jotka olivat varsin halukkaat vetämään heitä oikeuteen, ja valitettavasti täytyy meidän myöntää, että moni kristitty pelosta luopui uskostansa. Jo ylläkerrottu Pliniuksen kirjekin todistaa, etteivät kaikki Herran tunnustajat olleet loppuun asti uskolliset. Veriseen taisteluun olivat tämän ajan kristityt vihityt, ja joka tahtoi pitää kristityn jaloa nimeä, hän ei saanut horjua tässä taistelussa, kuinka suuret sen koetukset ja vaarat sitten olivatkin. Nimikristityt eivät kelvanneet taistelemaan marttyyrein urhoollisissa riveissä, heidän täytyi luopua uskon sankarein kirkosta; eikä niiden luku, jotka olivat valmiit uhraamaan kaikki Herran tähden, sittenkään ollut pieni — se kasvoi päinvastoin päivä päivältä.
Toisen vuosisadan veritodistajista vetää Jerusalemin seurakunnan vanha paimen Simeon ensimmäisenä erityisen huomiomme puoleensa. Tämä mies, jota arvellaan Herran sukulaiseksi, oli Jaakop nuoremman marttyyrikuoleman jälkeen saanut hänen virkansa, ja kun osa Pellaan paenneita kristittyjä Jerusalemin hävityksen jälkeen palasi tähän esi-isien vanhaan, rakkaasen kaupunkiin, oli hän niiden joukossa. Ollen yli sadan vuoden vanha, hän ei helposti viihtynyt muualla, vaikka rauniot vain nyt osottivat sitä paikkaa, missä pyhä kaupunki, tuo hänelle kaikista paikoista maan päällä rakkain, oli ollut. Trajanuksen vaino levitti kauhujaan Palestiinaankin, ja kun Juutalaiset, joiden vihaa kristittyjä vastaan ei heidän oma onnettomuutensakaan ollut lieventänyt, täkäläisen roomalaisen maaherran edessä syyttivät Simeonia valtiolle vaarallisena Davidin huoneen perillisenä, otettiin vanhus kiinni ja ristiinnaulittiin. Näin muutti (v. 107) tämä paljon kokenut Herran palvelija 120 vuoden vanhana maallisen elämän taisteluista ja tuskista ijankaikkisen ilon majoihin. Kauan oli hän todistanut Herrasta, kovimpienkin kohtaloiden uhalla pysyi hän uskollisena loppuun asti, kunnes hän, kaunistaen marttyyrikuolemalla Jesukselle pyhitetyn elämänsä, nyt lähti palkkansa perimään pitkästä ja hyvästä työstänsä. Kirkkohistoria ei kerro meille muuta tämän miehen elämän vaiheista, vaan eihän meidän tarvitsekaan tietää enempää asettaaksemme hänen marttyyrikirkon jaloimpain uskonsankarein rinnalle.
Veristen vainojen uhkaamana taisteli tämän aikakauden kirkko kovaa, vaan voitollista taistelua sortajiansa vastaan, ja lukemattomat kristityt uhrasivat siinä henkensä Herran kunniaksi ja siunaukseksi tuleville sukupolville. Trajanuksen ajoilta on vielä erittäin yksi näistä sankareista muistettava, nimittäin apostolinen isä Ignatius, jonka nimi jo ennen on mainittu. Hän oli ollut Johanneksen opetuslapsi ja johti nyt piispana Antiokian seurakuntaa. Kun keisari v. 115 retkellään Parttilaisia vastaan kävi Antiokiassa, tuotiin Ignatius kristityksi syytettynä hänen eteensä, "Sinäkö olet se mies", kysyi Trajanus, "joka pahana henkenä uskallat vastustaa minun käskyjäni, houkutellen muitakin samaan onnettomuuteen?" Piispa vastasi: "pahat henget katoavat kauas Jumalan palvelioista. Minua vihataan, sillä minä tunnustan Kristuksen kuninkaakseni ja kannan häntä sydämmessäni." "Tarkoitatko häntä, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana?" kysyi keisari. "Niin, juuri häntä, joka on ristiinnaulinnut synnin ja laskenut kaiken pahuuden vallan niiden jalkain alle, jotka kantavat häntä sydämmessään", sanoi Ignatius, joka nyt tämän todistuksensa tähden tuomittiin Roomaan lähetettäväksi ja siellä kansan huviksi petojen eteen heitettäväksi. Ylistäen Jumalaa, Joka hänelle oli suonut kunnian kantaa kahleita, niinkuin apostoli Paavali, jätti jalo piispa hyvästi seurakunnallensa, sulkien sen rukouksissa Herran armoon, ja antoi vastustuksetta sitoa itsensä. Raakojen sotamiesten vartioimana vietiin hän nyt Seleusian satamaan, mistä matkaa jatkettiin meritse. Smyrnassa tapasi Ignatius lähettiläitä Vähän Asian seurakunnista, jotka olivat tulleet häntä tervehtimään, sekä sanotun seurakunnan piispan, ystävänsä Polycarpuksen. Mikä lohdutus hänelle voida näin matkan kovat kärsimiset unohtaa, saada puhua Herrasta ja uskonveljeinsä kanssa kiittää ja ylistää Hänen nimeänsä! Vaan enemmän kuin ystäväin rakkaus ja hellä osanotto tuotti iloa hänen sydämmelleen kuitenkin se ajatus, että hän pian oli uhraava henkensä Herran kunniaksi. Meille on säilynyt seitsemän Ignatiuksen tällä matkalla kirjoittamaa kirjettä, jotka muun ohessa kuvaavat, kuinka hartaalla ikävällä hän odotti marttyyrikuoleman hetkeä ja lopullista pelastustansa. Niinpä kirjoittaa hän Rooman kristityille: "minä melkein pelkään teidän rakkauttanne, koska toivomalla toivon verelläni saavani todistaa uskoani. Tämmöistä tilaisuutta päästä Jumalan tykö ei minulle toisti olisi tarjona. Jos olette tyyneinä, saatte ylistää Herraa, kun annatte minun tulla Hänen omaisuudeksensa. Rukoilen teitä jättämään minut pedoille hyvällä luottamuksella; olen Jumalan nisunsiemen, jonka niiden hampaat jauhavat pieneksi. Puhutelkaat niitä lempeästi, että he tulevat minun haudakseni, jotta ei minusta mitään jäisi kenellekään vaivaksi." Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen, jota osittain kuljettiin maitse, osittain laivalla ja jonka kestäessä Ignatius oli tilaisuudessa tervehtiä seurakuntia Troaksessa, Filippissä y.m., saapui hän vihdoin rasituksista nääntymäisillään Roomaan (116). Tänne olivat muutamat Antiokian kristityistä kiirehtineet hänen edellänsä, ja heihin yhtyi muitakin Jesuksen tunnustajia, jotka halusivat puhutella tuota jaloa opettajaa ja rukoilla hänen puolestansa. — Joukottain kiirehtivät Rooman asukkaat teaatteriin, mistä nälkäisten petojen ulvonta kuului. Sinne vaelsi nyt Ignatiuskin. Säälikö kukaan niistä, jotka tässä suuressa väentungoksessa riensivät huvitusta etsimään teaatterin verisistä näytelmistä, tuota vanhaa, petojen ruuaksi tuomittua miestä? Tuskinpa! Kristityitä hän ei saanut kauan puhutella; vartijat kiiruhtivat hänen kulkuansa, jotta hän aikanaan olisi saapuvilla. Jo istuvat katsojat odottaen paikoillansa, ja hetkisen kuluttua työnnetään Ignatius näyttämölle. Kun pedot hyökkäävät häntä vastaan ja verinäytelmiin ihastunut yleisö uteliaasti odottaa ratkaisevaa hetkeä, seisoo hän tyynenä paikallansa näkemättä, kuulematta, mitä täällä tapahtuu. Hänen taivasta kohti luodut silmänsä, tuo suloinen hymyily hänen huulillansa todistavat, että hänen ajatuksensa ovat muualla. Pian ilmoittavat yleisön hurjat mieltymyksen osoitukset hänen saaneen surmansa. Näytelmä loppui, ja toiset samankaltaiset saivat Rooman kansan piankin tämän tapauksen unhottamaan, vaan kirkkohistoria ei sitä milloinkaan unhota, sillä se on lehdillensä ainaiseksi piirtänyt Ignatiuksen sankarikuoleman ja kalliina muistona säilyttänyt kertomuksen tämän jalon miehen elämänvaiheista, etenkin tästä hänen viimmeisestä taistelustansa Jumalan kunniaksi.
Hadrianuksen hallitessa (117-138) rupesi kansa vaatimaan kristittyin surmaamista pakanallisissa juhlissa. Vähän-Aasian maaherran Serenius Grannianuksen ehdotuksesta kielsi tämäkin keisari kaikki väkivaltaiset yritykset kristityitä vastaan, vaan laillisen vainon tie oli kuitenkin jokaiselle heidän vihollisellensa yhä edelleenkin avoinna, niin että Jesuksen tunnustajat nytkin saivat paljon kärsiä. Mutta paljoa vaikeammaksi tuli heidän asemansa, kun Markus Aurelius v. 161 astui valtaistuimelle. Tämä keisari, jonka stoalaista ylpeyttä kristittyjen innostus ja nöyryys inhotti, ei ensinkään koettanut hillitä kansan vihaa heitä vastaan, vaan antoi vielä lisäksi käskyn hakea heitä ja kiduttamalla pakottaa heitä luopumaan Kristuksesta. Jota enemmän aika edistyi, sitä vaarallisemmaksi tuli näiden vaiheiden ohessa suuren keisarikunnan tila. Idässä uhkasivat Parttilaiset, pohjoisessa Germanialaiset; alituiset sisälliset kapinat, tuon tuostakin sattuneet nälkä- ja ruttovuodet, maanjäristykset sekä muut onnettomuudet lisäsivät kansan levottomuutta ja pelkoa. Viha kristityitä vastaan tuli entistä yleisemmäksi ja raivokkaammaksi. Mitä hirmuisimpia huhuja pantiin heistä liikkeelle; niimpä kerrottiin heidän seuroissansa tappavan pieniä lapsia ja juovan heidän vertansa, harjoittavan tavatonta epäsiveellisyyttä y.m. senkaltaista. Taikauskoisessa kansassa varttui ja vakaantui se luulo, että tuo yleiseksi tullut luopuminen esi-isien uskonnosta oli jumalien vihan syynä sekä niiden onnettomuuksien, joiden alaisena kansa näinä aikoina huokaili. Ei kristittyjen siveellinen elämä, ei heidän rauhallisuutensa ja ahkeruutensa, ei heidän auttavaisuutensa kaikkia kohtaan — ei mikään voinut suojella heitä kansan raivolta. Turhaan koetti Justinus Marttyyrikin kristinuskoa kirjallisesti puolustaa — keisari vastasi vainoomalla, ja v. 166 mestattiin tämä jalo mies Roomassa, missä niin moni muu samaan aikaan, uhraten kaikki kalliin uskonsa tähden, kuoli hyvä tunnustus huulillansa.
Kovimmin kohtasi vaino Vähän-Aasian kristityitä, joista erittäin Smyrnan seurakunnan jäsenet tässä suhteessa vetävät huomiomme puoleensa. Jääkööt tässä luettelematta nuo julmat rääkkäykset ja hirveät kidutuskoneet, joilla Jesuksen tunnustajia täällä koetettiin pakottaa uskosta luopumaan; muistelkaamme sen sijaan kristittyjen urhoollisuutta tässäkin kovassa koetuksessa. Kirkkohistoria kertoo suuria näiden sankarein haudoilla. Todistakoot vanhan piispan Polycarpuksen, tuon ennen mainitun Ignatiuksen ystävän, viimmeiset elämänvaiheet, miten täällä taisteltiin. Kun vimmastuneet pakanat olivat kyllästyneet tavallisten kristittyjen kuolemantuskia katselemaan, alkoivat he vaatia Polycarpuksen henkeä. Piispa oli vetäynyt eräälle maatilalle, mistä vainoojat hänen pian löysivät. Hän ei pelästynyt, kun he astuivat sisälle, eikä moittinut heitä, tarjosi päinvastoin heille ruokaa ja pyysi ainoastaan saada rukoilla pari tuntia. Polycarpus tuotiin kaupunkiin ja vietiin maaherran eteen. Tämä lausui: "ajattele toki korkeata ikääsi; vanno että luovut uskostasi ja huuda toisten kanssa: kuolkoot Jumalan kieltäjät." Vanhus loi silmänsä taivasta kohti ja huokasi, vaikka aivan toista tarkoittaen: "niin, kuolkoot jumalankieltäjät," ja kun maaherra sitten kehotti häntä Kristusta kiroomaan, vastasi hän: "kuusi ja kahdeksankymmentä vuotta olen Häntä palvellut, eikä hän koskaan ole minulle mitään pahaa tehnyt; kuinka voisin minä kirota kuningastani ja Herraani?" "Minulla on petoja" sanoi maaherra. "Anna niiden tulla" kuului vastaus. "Tulella voin sinua rangaista" huusi maaherra, vaan Polycarpus vastasi tyynesti: "sinä uhkaat tulella, joka hetken vain palaa ja sitten sammuu, sillä et tiedä mitään tulevan tuomion ijankaikkisesta tulesta, joka jumalattomille tallella on. Mutta miksis viivyt? Tee, mitä tahdot." Tunnin aikaa oli tutkintoa jo kestänyt; kansa tuli levottomaksi ja alkoi huutaa: "heittäkäät hän pedoille, viekäät roviolle! Hän on Aasian opettaja, kristittyjen isä ja meidän jumalien hävittäjä." Maaherra, jonka sydämmeen piispan jalo käytös oli syvään iskenyt, tuomitsi hänen kuitenkin vihdoin poltettavaksi. Roviolle astuessaan rukoili Polycarpus: "Herra Jumala, Jesuksen Kristuksen Isä, minä kiitän sinua, että tällä hetkellä tahdot tehdä minunkin osalliseksi Jesuksen Kristuksen kärsimisissä. Sinulle olkoon kunnia Jesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen kanssa ijankaikkisesti!" Tuli syttyi hitaasti, ja kun rovio vihdoin rupesi palamaan, eivät liekit koskeneetkaan Polycarpukseen, ikäänkuin jos olisivat tahtoneet karttaa tätä viatonta, ylevää uhria. Keihäällä pistettiin hän nyt kuoliaaksi (167). — Näin taistelee, näin voittaa ainoastaan se, joka on löytänyt elämän tien Kristuksen seuraamisessa.
Kymmenen vuotta myöhemmin (177) syttyi Galliassa uusi vaino kristityitä vastaan, jonka kestäessä etenkin Lyonin ja Viennen seurakuntia kovasti ahdistettiin. Tämän vainon lukemattomista uhreista mainittakoot erittäin: eräs nainen Blandina, joka, valittamatta kärsien kovimmatkin kidutukset ja todistaen: "minä olen kristitty, eikä meidän keskuudessamme mitään pahaa harjoiteta," sankarin urhoollisuudella uhrasi henkensä; 15 vuotias nuorukainen Ponticus sekä Lyonin vanha piispa Potinus.
Toisen vuosisadan viimmeiset vuodet eivät kirkolle olleet niin myrskyisät kuin edelliset, vaan vaikea oli silloinkin kristittyjen asema monessa paikassa. Mutta kaikkien vaiheiden uhalla levisi kristinusko voitollisesti keisarikunnan eri osissa. Veritodistajain jalo esimerkki puhui voimakasta, jaloa kieltä; kaikista kansanluokista sai kirkko joka päivä uusia tunnustajia: vanhuksia, naisia, nuorukaisia, lapsia kokoontui joukottain totuuden veristä lippua seuraamaan. Mikä kaunis todistus kristinuskon omasta sisällisestä voimasta!