— Olkaat aina valmiit vastaamaan jokaista, kuin teidän toivonne perustusta tutkistelee, joka teissä on, hiljaisuudella ja pelvolla. 1 Piet. 3: 15.
Täynnä vaaroja ja vaikeuksia oli tämä aika. Nuo veriset vainot, joista olemme kertoneet, vaativat joka päivä uusia uhreja, ja lisäksi rupesi pakanallinen tiedekin nyt kaikin keinoin koettamaan kumota kristinuskoa, jota paitsi yhä karttuva harhaoppisuus häiritsi kirkon rauhaa, tuottaen eripuraisuutta ja riitaa veljellisen rakkauden ja sopusoinnun sijaan. Jos milloinkaan niin vaadittiin tämän ajan kristityiltä totuuden jaloa, urhoollista tunnustamista sanoilla ja töillä ja sitä rakkautta, joka "kaikki kärsii, kaikki uskoo." Vaan kirkko ei kuitenkaan sortunut tässäkään taistelussa, sillä Herra taisteli sen puolesta. Marttyyrein jalo joukko ei ole ainoa todistamassa, että Hän nytkin oli läsnä seurakuntaansa: monet muut ilmiöt osottavat samaa. Niinpä viittaa esim. ajan kristillinen kirjallisuus kaikkien erehdyksien uhallakin tähän lohdulliseen totuuteen.
Jo ennen on puhuttu n.s. apostolisista isistä, jotka melkein kaikki elivät tänä aikakautena. Noudattaen suurten opettajainsa esimerkkiä, kirjoittivat he kirjeitä seurakunnille, opettaen ja neuvoen kristityitä oikein vaeltamaan elämän kaitasella tiellä sekä lohduttaen heitä koetuksen ja vainon hetkinä. On kyllä totta, että eivät heidän kirjeensä mitenkään voi vetää vertoja uuden testamentin kirjoille, totta sekin, että apostoliset isät monesti erehtyvät opissansa, mutta emme silti saa halveksia heidän merkitystänsä kirkon historiassa. Päinvastoin löydämme heidän kirjoituksissaan monesti kalliita aarteita, joiden vertaisia ei joka aika synnytä.
Kuten jo mainitsimme, ei pakanamaailma enää tyytynyt ainoastaan niihin väkivaltaisiin keinoihin, joilla se alussa muihin ryhtymättä oli koettanut Jesuksen tunnustajia sortaa. Sen pajassa valmistui nyt toisiakin aseita, joiden avulla ruvettiin kristinuskoa kirjallisuudenkin alalla hätyyttämään. Kaikenkaltaisia valheellisia juttuja, joita niin halukkaasti kerrottiin kristityistä ja heidän elämästään, koettivat toiset kirjallisesti levittää. Sitäpaitsi tekivät filosofit parastansa tieteellisesti todistaaksensa kristinuskon muka kelpaamattomuutta ja kykenemättömyyttä tyydyttämään ihmisjärjen vaatimuksia. Tämän ohessa ilmaantui semmoisiakin kirjailijoita, jotka ivaten ja pilkaten kilvan pyrkivät samaa tarkoitusta saavuttamaan. Viimemainituista ovat etenkin tunnetut Celsus ja Lucianus. Edellinen pilkkaa kristittyjen uskoa, joka edellyttää Jumalan alentuvan ihmisiä vihaamaan, vieläpä rakastamaankin. Jumala — niin hän arvelee — ei huoli ihmisistä enemmän kuin apinoista ja kärpäsistä. Verraten kristityitä muurahaisiin ja matoihin, puhuu hän halveksimalla etenkin heidän uskostansa syntisiä armahtavaan vapahtajaan, väittäen koko tämän opin perustuvan valheelliseen satuun. Hänen sanansa ilmaisevat katkeraa vihaa kristityitä vastaan, joiden lukuisuus näyttää häntä arveluttavan. Lucianuksen iva on toista laatua. Häntä on kutsuttu tämän aikakauden Voltaireksi, sillä hän pilkkaa kaikkia uskontoja, säästämättä yhtä vähän vanhoja filosofeja kuin kristityltä. Viimemainituista kertoessa kirjoittaa hän muun muassa: "Näiden ihmisraukkojen päähän on pöllähtänyt se luulo, että heidän ruumiinsa ja sielunsa ovat katoamattomat ja että he saavat elää ijankaikkisesti; sentähden ylönkatsovat he kuolemaa, vieläpä sitä etsivätkin. Heidän ensimmäinen lainsäätäjänsä on luulotellut heille että he kaikki ovat veljiä, kun vain ovat eronneet meistä ja kieltäneet kreikkalaiset jumalat, sekä kehottanut heitä palvelemaan ristiinnaulittua sofistaa ja elämään hänen sääntöjensä mukaan. Jos joku kavala viekoittelija tulee heidän luoksensa ja tietää oikeat keinot, niin hän piankin voi rikastua ja sitten nauraa hän tyhmää kansaa."
Maailman hyökkäyksiä vastustamaan esiintyvät nyt apologeetat (puolustajat), näyttäen puolustuskirjoissaan toteen, kuinka syyttömät Jesuksen tunnustajat olivat kaikkiin niihin rikoksiin, joista heitä soimattiin, sekä todistaen tieteellisesti kristinuskon verratonta ylevyyttä kaikkien muiden uskontojen ja oppijärjestelmäin rinnalla. Toisen vuosisadan apologeetoista vetävät huomiomme puoleensa: Tatianus, Atenagoras Teofilus Antiokiasta sekä etenkin jo ennen mainittu Justinus Marttyyri, joka on heistä kaikista etevin. Tämä Justinus oli syntyperältään kreikkalainen, vaikka hän oli elänyt ensimmäiset vuotensa Samariassa, minne hänen vanhempansa olivat muuttaneet. Kauan oli hän, niinkuin hän itse kertoo, turhaan hakenut totuutta eri filosofein kouluissa, kunnes hän vihdoin antautui uusplatonilaisuuteen. Jo luuli hän tässä opissa löytäneensä, mitä etsi, kun hän kerta tapasi erään vanhan miehen, joka alkoi hänelle puhua kristinuskon syvistä totuuksista. Vanhuksen sanat iskivät syvään hänen sydämmeensä ja herättivät hänessä vastustamatonta halua tutkimaan raamattua, Tästä kirjasta Justinus löysi, mitä hän niin kauan turhaan oli hakenut, ja tästä lähtien uhrasi hän koko elämänsä totuuden palvelukseen ja puolustukseen. Me tiedämme hänen pysyneen tälle totuudelle uskollisena loppuun asti, tiedämme hänen ansainneen Marttyyrin kunnianimen, jolla kirkko on tahtonut hänen muistoansa kunnioittaa, — Ensimmäisen puolustuskirjansa kirjoitti Justinus luultavasti jo v. 139 ja jätti sen silloiselle keisarille Antoninus Piukselle. Vaan turha oli hänen yrityksensä johdattaa Rooman hallitusta ja sen pakanallisia alamaisia käsittämään kristinuskon jaloutta ja sen tunnustajain siveellistä puhtautta. Vielä toisenkin puolustuskirjan ehti hän kirjoittaa ennenkuin hän verellänsä kirkkohistorian lehdille piirsi vieläkin paremman todistuksen kristinuskon ylevyydestä. Lainaamme tähän muutamia otteita Justinuksen puolustuskirjoista. "Me (kristityt) emme uhraa epäjumalan kuville, joita käsin tehdään, vaan me palvelemme totista Jumalaa, jonka Kristus on meille ilmoittanut. Meitä kyllä pidetään mielettöminä, koska omistamme tälle Kristukselle, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, jumalallisen kunnioituksen, vaan he (vihollisemme) eivät voisi niin soimata jos tietäisivät ristin salaisuuden. Me, jotka ennen elimme siveettömyydessä, harrastamme nyt puhtautta; me, jotka muinoin turvasimme noitakeinoihin, olemme nyt pyhittäneet elämämme hyvälle, luomattomalle Jumalalle; me, jotka ennen pidimme tavaroita ja rikkautta kaikkea muuta kalliimpana, annamme nyt vapaaehtoisesti omastamme tarvitseville; me, jotka kävimme sotaa toisiamme vastaan emmekä tahtoneet tietääkään niistä, jotka eivät kuuluneet meidän kansaamme, istumme nyt samassa pöydässä heidän kanssansa ja rukoilemme vihollistemme puolesta. Mitä, jotka vihan vimmassa meitä vainoovat, koetamme hyvyydellä lepyttää, ja me toivomme luottamuksella, että hekin voivat päästä saman onnen osallisuuteen, josta me nyt iloitsemme." Nämä sanat ovat rauhan sanoja keskellä taistelun kiihkoa, kristillisen rakkauden vakaata ja ylevää kieltä meluavan maailman myrskyissä. Ja jos kohtakin meidän täytyy myöntää että Justinus monesti erehtyy, vieläpä joskus esittää väärin kristinuskon päätotuuksiakin, sekä että hän liian rohkeilla vertauksillaan ja mielivaltaisilla olettamisillaan useinkin eksyy pois oikealta tieltä, on kirkkohistoria kuitenkin aina kalliissa muistossa säilyttävä hänen jalon taistelunsa totuuden puolesta aikana, jolloin Herran tunnustajilta vaadittiin niin paljon.
Mistä kirjailijoista, jotka toisella vuosisadalla puolustivat kirkon oppia lahkolaisia vastaan, on Polycarpuksen oppilas Irenaeus epäilemättä etevin. Jo varhain lähti hän Galliaan luultavasti vastustamaan tässäkin maassa löytyviä Gnostikkoja ja oli presbyterinä täällä, kun Lyonin ja Viennen seurakunnat joutuivat tuon kauhean vainon alaisiksi v. 177. Potinuksen jälkeen tuli hän Lyonin piispaksi ja kärsi marttyyrikuoleman v. 202. Vielä vanhoilla päivillään muistelee Irenaeus hellällä rakkaudella ja suurella kunnioituksella suurta opettajaansa. Niin kirjoittaa hän eräälle nuoruudenystävälleen, jota hän koettaa saada luopumaan Gnostikkojen petollisista paaveista: "Mitä elämämme aikuisimpina vuosina olemme kuulleet ja havainneet, se kasvaa yhteen sielumme kanssa, niin että vieläkin päivän selvästi muistan paikan, missä autuas Polycarpus istui, hänen tapansa ja ulkomuotonsa sekä puheensa, jotka hän seurakunnalle piti kertoessaan meille kanssakäymisestänsä Johanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran; — muistan selvästi kuinka hän kertoi heidän puheistansa, Herran sanoista ja ihmetöistä. Hänen puheensa olivat aina raamatun mukaisia. Tämmöisiä minä kuulin sen armon kautta, jonka Jumala on minulle antanut; paperille en niitä kirjoittanut, vaan sydämmeeni, ja siinä minä niitä Jumalan avulla aina säilytän." Asettuen kokonaan kirkon säilyttämän suullisen kertomuksen ja p. raamatun perustukselle ei Irenaeus antau tieteellisiin tutkimuksiin ja väittelyihin uskonnon alalla, vaan puhuu uskon ja vakuutuksen yksinkertaista kieltä. Tuon tuostakin teroittaen lukijoillensa sitä totuutta, että me pääsemme oikeaan käsitykseen Jumalasta ainoastaan Häntä rakastamalla sekä jokapäiväisen pyhityksen kautta, kammoo hän kaikkia filosofillisia tutkimuksia, "sillä" — niin hän sanoo Paavalin kanssa — "tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa." Ainoastaan tältä kannalta tahtoo hän uskonnon syvimmätkin salaisuudet käsittää, ja sentähden säilyttää hän taistelussaan Gnostikkojakin vastaan tuon sydämmen lempeyden, joka on kristillisen kirjailijan kauniin ominaisuus Lukiessamme hänen kirjaansa "harhaoppisia vastaan" tiedämme hänen rukoilleen niiden puolesta, joita vastaan hän taisteli. Irenaeuksen lempeä ja rauhallinen mieliala ilmaantui kauniilla tavalla myöskin itä- ja länsimaiden kristittyjen välillä pääsiäisjuhlan viettämisestä syntyneessä riidassa. Asian laita oli seuraava. Vähän-Aasian seurakunnat, joissa löytyi paljo juutalaiskristittyjä, olivat säilyttäneet vanhan testamentin tavan syödä pääsiäislammasta Misan kuun 14 p:nä. Seuraavan päivän viettivät he sitten Herran kärsimisen muistoksi sekä 17 päivänä ylösnousemisen juhlaa Länsimaiden kristityt eivät hyväksyneet tätä tapaa, koska pääsiäisjuhla siten saattoi sattua vietettäväksi minä viikonpäivänä hyvänsä Asia tuli puheeksi, kun Polycarpus Smyrnasta v. 160 kävi Roomassa Täkäläinen piispa Annicetus puolusti länsimaalaista katsantotapaa jota vastaan Polycarpus väitti itse viettäneensä pääsiäisjuhlaa Johanneksen kanssa vanhan tavan mukaan. He erosivat kuitenkin sovussa toisistansa, ja kysymys jäi tällä kerralla sikseen Mutta v 196 syntyi sama riita jälleen ja tiili silloin hyvinki kiivaaksi Rooman silloinen piispa Viktor, joka saman kysymyksen johdosta oli riitaantunut Efesoksen piispan Polycarpuksen kanssa, kiihtyi kiivaudessaan niin että hän rikkoi kaiken yhteyden Vähän-Aasian seurakuntien kanssa. Silloin kirjoitti Irenaeus Viktorille kirjeen jossa muun muassa tapaamme seuraavat kauniit sanat: "Apostolit ovat säätäneet, ettei kenenkään omatunto saa loukkaantua ruo'asta tahi juomasta eikä määrätyistä sabatti- tahi juhlapäivistä Mistä siis kaikki nämä riidat ja häiriöt? Me vietämme juhlia, vaan vihan ja kiukun hapatuksessa, kun rikkirevimme Jumalan kirkkoa pitäen silmällä ainoastaan, mitä ulkonaista on, unhottaen uskon ja rakkauden." Riitaa Irenaeus ei saanut asettumaan, sitä kesti aina vuoteen 325, jolloin Nicaean kirkolliskokous sen vihdoin ratkaisi, mutta kirkkohistoria on aina muistava hänen ylevämielinen käytöksensä tässäkin tilaisuudessa, samoin kuin se suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella yleensä muistaa hänen hyvää työtänsä kirkon palveluksessa ja siitä syystä omistaa hänelle etevän sijan kirkko-isien jalossa joukossa.
Jumalan palveluksessa seurattiin vielä apostolisen aikakauden yksinkertaista tapaa. Vaikka se mielipide oli yleinen, että kristityn sabatti on joka päivä eikä riipu säädetyistä ajoista eikä määrätyistä paikoista, tahdottiin kuitenkin erittäin muistaa muutamia päiviä viikossa. Min vietettiin keskiviikkoa muistamalla Kristuksen kärsimisen alkua, perjantaita Hänen kuolemansa ja sunnuntaita Hänen ylösnousemisensa muistoksi. Molemmat edelliset päivät olivat surupäiviä, joina paastottiin ja polvistuen rukoiltiin, viimemainittu sitä vastoin vietettiin ilopäivänä; silloin toimitettiin rukoukset seisaalta eikä paastottu. Kuten ennen on mainittu säilyttivät juutalaiskristityt lauantain (sabattipäivänä). He viettivät sitä ilopäivänä, jota vastoin länsimaiden seurakunnat, vastustaen tätä katsantotapaa, alkoivat sitä surupäivänä pitämään ja semmoisena viettämään. Muuten määrättiin jumalanpalveluksen menot ja kirkon juhlaryhmä tarkemmin vasta myöhempinä aikoina, jonka vuoksi täydellisempi kertomus tähän kuuluvista asioista paraiten sopii esiteltäväksi toisessa paikassa.
Tähän aikaan, jolloin harhaoppisuuden synnyttämä eripuraisuus uhkasi erikoisseuroihin jakaa Herran seurakunnan, esiintyi myös yhä selvemmin yhden katolisen (yleisen) kirkon aate vastustamaan lahkolaisuuden harjoittavaa vaikutusta. Vaan tällä aatteella oli vieläkin tärkeämpi ja syvempi merkitys: se ilmaisi nimittäin samalla tuota kristinuskon ylevää tarkoitusta yhdistää koko ihmiskunnan yhdeksi ainoaksi lammashuoneeksi, jonka paimen on Kristus. Jo tämän aikakauden etevimmät henkilöt, niinkuin Polycarpus, Irenaeus y.m. puolustavat jäykästi kirkon katolisuutta. Hengen sisällinen yhteys vaati kyllä yhteyttä ulkonaisissa oloissakin, mutta ajan pyrinnöt tässä suhteessa tulivat toiselta puolen vaarallisiksi kirkolle, kun näet ruvettiin pitämään ei ainoastaan harhaoppeja, epäsiveellisyyttä ja luopumista seurakunnasta, vaan myös jokaista poikkeusta yleisestä tavasta ulkonaisissa muodoissa, hallitustavassa ja jumalanpalveluksen menoissa irroittumisena kirkon ja samalla Kristuksen yhteydestä. Kirkon yksyyden aate esiintyi elävänä piispan persoonassa, jonka virkaa ruvettiin pitämään entistä suuremmassa kunniassa. Poiketen apostolisen aikakauden tavasta, antoi tämä aika sanotun nimen ainoastaan yhdelle joka seurakunnassa ja häntä pidettiin muita seurakunnan palvelijoita etevämpänä ja arvokkaampana. Tämä on sen katsantotavan ensimmäisiä enteitä, joka sittemmin saa kristikunnan vuosisatojen kuluessa polvistumaan paavin valtaistuimen edessä.
IV.
Septimius Severus vainoo kristityitä.