Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enämpi kuin minua, ei se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enämpi kuin minua ei se ole minulle sovelias. Math. 10: 37.
Toinen vuosisata oli kulunut umpeen; verisenä nousi kolmannen vuosisadan aurinko taivaalle, ennustaen kristityille uusia taisteluja ja kärsimisiä. Septimius Severus, joka v. 193 oli tullut keisariksi, oli alussa hyvinkin ystävällinen kristityille, kunnes hänen mielensä yhtäkkiä muuttui aivan vastaiseksi. Syyksi väittävät muutamat seuraavan tapauksen. Eräs afrikalainen legioni saapui kerta keisarin luokse vastaan ottamaan hänen sille lupaaman palkinnon. Kaikki sotilaat esiintyivät seppelöittyinä, paitsi yksi, joka kantoi seppelettänsä kädessä. Hän oli, näet, kristitty eikä tahtonut noudattaa toveriensa pakanallisia tapoja. Miehen käytös herätti Septimius Severuksessa epäluuloa kristittyihin ja heti kielsi tämä erityisellä lainsäädännöllä jokaista kristinuskoon kääntymästä. (202). Olipa syy mikä tahansa, kova vaino syntyi, jonka ääretöntä julmuutta Jesuksen tunnustajat etenkin Pohjois-Afrikassa saivat kokea. [Ruotsalainen runoilija Stagnelius on murhenäytelmässään "Marttyyrit", joka löytyy suomeksikin käännettynä, runollisesti kuvannut tämän vainon vaiheita.]
Luultavasti jo ennen v. 202 olivat Syyrian seurakunnat taasenkin joutuneet pakanain vainoovan vihan alaisiksi. Täältä levisi vaino ensiksi Aleksandriaan, missä lukematon joukko Jesuksen tunnustajia rovioilla, mestauslavalla, ristin päällä sekä muilla kidutuksilla surmattiin. He kärsivät urhoollisesti kaikki tuskat, ja heidän jaloutensa saavutti monesti pakanainkin kunnioitusta. Tämän vainon uhreista on etenkin eräs nuori nainen nimeltä Potaminaea tullut kuuluisaksi, ja moni kaunis kertomus hänestä säilyi vielä kauan tämän jälkeen kansassa, joka muisti häntä melkein ylönluonnollisena olentona. Herättäen huomiota yhtä paljon ihanalla ulkonäöllään kuin neitsyeellisellä puhtaudellaan, tuotiin Potaminaea tutkittavaksi heti vainon alussa. Raaka tuomari koitti ensiksi uhkauksilla ja kovilla kidutuksilla pakottaa häntä uskosta luopumaan, vaan kun tämä ei onnistunut, antoi hän käskyn polttaa hänet. Pilkaten seurasi Aleksandrian raaka yleisö jalon neitosen viimmeistä matkaa, saadaksensa nähdä hänen kuolemantuskiansa, ja töin tuskin saattoi sotamies — hänen nimensä oli Basilides, — jonka vartioittavaksi Potaminaea oli uskottu, suojella häntä kansan raa'alta väkivallalta. Kiitollisuutta säteilivät kauniin uhrin silmät tälle miehelle, joka ainoana kaikista osotti hänelle sääliväisyyttä tämän kovan koetuksen hetkinä, ja Basilides kuuli hänen lausuvan: "kun minä pääsen pois, rukoilen Herraa että Hän palkitsee sinua siitä hyvästä, jota olet minulle osottanut." Kun ehdittiin määrätylle paikalle, laskettiin Potaminaea verkalleen jäsen jäseneltä, jotta hänen tuskansa kauemmin kestäisivät, kiehuvaan pikeen. Täten loppuivat vihdoin hänen kärsimisensä. — Muutaman päivän päästä mestattiin Basilideskin, jonka sydämmessä Potaminaean jalo esimerkki oli virittänyt ijankaikkisen elämän valon. Hänkin kuoli uskonsa tähden ristiinnaulittuun Vapahtajaan.
Länteenpäin kääntyivät nyt vainon myrskyt levittäen kauhujaan Kartagonkin nuoressa seurakunnassa. Tämän kaupungin vankilassa tapaamme tähän aikaan muiden muassa kaksi nuorta naista, Vivia Perpetuan ja Felicitaan, jotka uskoivat Vapahtajaan. Vastikään olivat he päättäneet sen opetus- ja koetusajan, jonka kirkko vaati pakanuudesta kääntyneiltä, ennenkuin nämä kasteen kautta otettiin kristillisen seurakunnan jäseniksi. Perpetua oli korkeasukuinen ainoastaan 21 vuoden ikäinen vaimo, jolle tämä maailma tarjosi mitä sillä on viehättävintä ja parasta. Muun muassa kutsui pieni rintalapsi, jonka hän sai ottaa mukaansa vankilaan, hänen ajatuksiaan takasin maailmaan, ja kun lisäksi hänen vanha, harmaapäinen isänsä, joka oli pakana, surusta masentuneena tuli vankilaan, rukoillen häntä luopumaan Kristuksesta, syntyi nuoren vaimon sydämmessä kova taistelu. Voittaen kiusaukset, vastasi hän kuitenkin vanhuksen helliin rukouksiin: "en voi sanoa itseäni muuksi, kuin olen ja olen oleva: olen kristitty." Muutaman päivän perästä siirrettiin kristityt vangit siitä verraten hyvästä vankilasta, jossa heitä tähän asti oli säilytetty, pimeään luolaan. Täällä oli suuri joukko kaikenkaltaisia pahantekijöitä, joiden paatumus ja hurja raakuus teki kristittyjen tilan vielä surkeammaksi. Vanginvartijain iva ja säälimättömyys lisäsi heidän kärsimisiänsä. Tämmöisten vaiheiden ohessa koitti näille Jesuksen tunnustajille se päivä, jona he kasteen kautta olivat otettavat seurakunnan yhteyteen — sen seurakunnan, jonka paljas nimi silloin herätti ylönkatsetta ja vihaa kaikkialla eikä tuottanut sen jäsenille muuta kuin tuskaa ja onnettomuutta maailmassa. Ja kuitenkin odottivat he ikävällä tätä hetkeä! Semmoinen oli marttyyrien usko ja rakkaus Vapahtajaan! Muutamat diakonit, jotka olivat päässeet sisälle vankilaan, kastoivat nämä kuolemaan vihityt uhrit kolmiyhteisen Jumalan nimeen sen taivaallisen valtakunnan alamaisiksi, jonka kirkkautta ja kunniaa kaikki ne saavat nähdä, jotka loppuun asti uskollisina pysyvät. Sanottuin diakonein onnistui toimittaa vangeille vähän parempi paikka eräässä toisessa vankihuoneessa, vaan täällä odotti Perpetuaa vielä tuskallinen taistelu. Sinne saapui nimittäin hänen isänsä, koettaen vielä kerta kyyneleillä ja rukouksilla muuttaa tyttärensä päätöstä. "Lapseni" huokasi vanhus "sääli toki isäsi harmaita hiuksia! Sääli isääsi, jos vielä ansaitsen kantaa tätä nimeä. Minä olen kasvattanut sinua, sinä olet ollut minulle veljiäsi rakkaampi, voi, älä tuota minulle tätä häpeää. Muista äitiäsi, sukulaisiasi, poikaasi, joka ei jää eloon, jos sinä kuolet. Karkota nuo korkeat ajatukset pois mielestäsi äläkä syökse meitä kaikkia onnettomuuteen." Perpetua vastasi: "kun seison tuomioistuimen edessä, on kaikki päättyvä niin, kuin Jumala tahtoo; tiedäthän, ettemme ole omassa vallassamme, vaan Jumalan vallassa." Sortunein mielin lähti isä pois. Kun Perpetua sitten tuotiin tutkittavaksi, koetti maaherrakin hänen mieltänsä muuttaa, sanoen: "sääli isäsi harmaita hiuksia, sääli lastasi, uhraa keisarille!" Mutta vakavasti vastasi jalo vaimo: "isäni onnettomuutta kyllä suren yhtä paljon, kuin jos itse kärsisin hänen tuskansa, mutta omatuntoni ei salli minun muuta tunnustaa, kuin mitä sydämmeni uskoo." Lopuksi antoi maaherra vitsoilla piestä Perpetuan isää, jotta tytär sääliväisyydestä vihdoinkin taipuisi, mutta vaikka taistelu oli kova, ei Perpetua nytkään horjunut. Kristityt tuomittiin petojen eteen heitettäviksi, ja Perpetua vietiin takasin vankilaan. Vahvistaen uskoansa viimmeiseen taisteluun, nautti hän Herran ehtoollisen muiden kuolemaan vihittyjen kanssa. Näiden joukossa oli, kuten yllä mainitsimme, Felicitaskin, joka vankilassa oli synnyttänyt lapsen. Kooten viimmeiset voimansa erosivat nämä molemmat hengiltä tuomitut äidit pienokaisistansa, jotka he uskoivat ystävilleen hoidettaviksi, ja seurasivat muita marttyyrejä näytelmäpaikalle. Kansan huviksi olivat miehet puettavat Saturnuksen pappien, naiset Ceres jumalatarta palvelevain naispappein pukuun, mutta kristityt sanoivat: "annammehan vapaaehtoisesti elämämme, koska emme tahdo uhrata epäjumalille; miksi meitä siis tähän pakotetaan?" Asianomaiset pitivät anomusta kohtuullisena ja Jesuksen tunnustajat saivat esiintyä näyttämöllä omissa vaatteissaan. Jo kuului petojen kiljunta, marttyyrit suutelivat toisiansa ja veisaten ylistysvirttä sen Herran kunniaksi, jolle he olivat elämänsä pyhittäneet, odottivat he levollisina kuolemaa. Hetkinen vain — ja heidän tuskansa olivat loppuneet ja katoomattoman ilon päivä heille koittanut.
Septimius Severuksen vaino kesti monta vuotta, vaikkei se kuitenkaan ollut yleinen koko valtakunnassa. Niiden maakuntien joukossa, joissa kristityltä vainottiin, mainitaan Galliakin, missä, kuten jo on kerrottu, kirkkoisä Irenaeuskin silloin sai surmansa. — Tällä tavoin surmasi onneton keisarikunta, jonka perikatoa barbarein uhkaavat joukot, sisälliset eripuraisuudet ja yhä karttuva tapainturmelus valmistivat, vielä kauan jaloimpia naisiansa ja paraita miehiänsä sokeutensa uhriksi, ennenkuin se vihdoin käsitti, että kristinusko oli ainoa, joka voi sen perikatoa viivyttää.
V.
Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.
Sentähden vyöttäkäät teidän mielenne kupeet, olkaat raittiit, pankaat teidän täydellinen toivonne siihen armoon, kuin teille Jesuksen Kristuksen ilmestyksen kautta taritaan. 1 Piet. 1: 13.
Jos se kokemus, ettei mitään suurta ilman innostuksetta ole saatu toimeen, jo maallisissakin oloissa toteutuu, niin on tämä totuus vieläkin silminnähtävämpi hengellisellä alalla. Uskonnollista innostusta tapaamme aina Herran seurakunnassa kaikkialla, missä vain on ryhdytty työhön Jumalan kunniaksi. Kirkkaasti loistaa se meille apostolein elämästä ja heidän kirjoituksistansa, se säteilee meitä vastaan Jesuksen veritodistajain urhoollisesta kilvoituksesta ja uskonsankarein ylevästä työstä Herran viinamäessä, levittäen kaunista valoansa maan synkissä laaksoissa ja jalostuttaen ihmisten sydämmiä uhraamaan kaikki taistelussa epäuskoa ja syntiä vastaan. Mutta kirkkohistoria todistaa myös, että uskonnollisen innostuksen valo ihmisten sydämmissä on arka lahja, jota sen omistajain varovaisuudella tulee hoitaa ja ainoastaan Jumalan muuttumattomasti puhtaasen sanaan perustuvan uskon öljyllä ylläpitää, sillä jos sitä virittämään käytetään muita aineksia, menettää se kirkkautensa ja johdattaa harhateille. "Meillä on vahva profeetallinen sana", sanoo apostoli, "ja te teette hyvin, että te siitä vaarin otatte niinkuin kynttilästä, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Joka kerta kuin kristityt unohtaen tämän varoituksen poikkesivat Jumalan sanan opista ja mielikuvituksensa ohjaamina rupesivat Jumalan lupauksia ja ennustuksia selittämään, joutuivat he eksyttäville poluille, kuinka harras heidän innostuksensa edistää taivaan valtakunnan lähestymistä sitten olikin. Tämä on kokemus, jonka totuutta kirkkohistoria lukemattomilla todistuksilla todistaa. Jo varhaan tapaamme kirkossa tämänkaltaisia poikkeuksia Jumalan sanan osottamalta tieltä, vaikka täten syntyneet erikoisseurat vasta myöhemmin ilmaantuvat. Ensimmäinen suurempaa huomiota herättävä tämänlaatuinen lahko on se, jonka keskuudessa Montanuksen harhaoppi kehittyi.
Montanus oli kotosin Fryygiasta, missä ikivanhoista ajoista asti oli harrastettu mielikuvitusta liikuttavia uskonnollisia menoja. Tämä taipumus ilmaantui, vaikka tietysti varsin toisessa, ijankaikkisen totuuden puhdistamassa muodossa täällä syntyneissä kristillisissä seurakunnissakin, jota paitsi se luulo, että Herran tuhatvuotinen valtakunta oli hyvin lähellä lisäsi täkäläisten kristittyjen uskonnollista intoa, kehottaen heitä vainojen kovina päivinä innostuksen hetkinä unohtamaan nykyisyyden tuskat. Toisen vuosisadan keskipalkoilla esiintyi heidän keskuudessaan Montanus. Kerskaten erinomaisista ylönluonnollisista lahjoista, vieläpä väittäen olevansa Kristuksen lupaama parakleeta (lohduttaja), ennusti hän entisistä vainoista pelästyneille seurakuntalaisilleen uusia semmoisia, viehättäen sanankuulioitansa rohkeista vertauksista uhkuvalla saarnallaan. Montanus ennusti vanhurskaan Jumalan tuomion pian kohtaavan kirkon sortajia, kuvasi hehkuvilla sanoilla pian lähestyvän tuhatvuotisen valtakunnan kunniaa ja kirkkautta sekä kehotti kristityltä urhoolliseen uskontunnustukseen ja kilvoitukseen. Montanuksen kautta — niin hän opetti — oli kirkko saavuttava suuremman täydellisyyden kuin milloinkaan ennen, sillä nyt oli se aika tullut, jolloin Henki Kristuksen lupauksen mukaan oli ilmoittava ihmisille niitäkin salaisuuksia, joita ei Vapahtaja vielä saattanut opetuslapsilleen julistaa. Ollen kovin ankara itseänsä kohtaan, vaati Montanus kaikilta kristityiltä puhtautta ja nuhteetonta siveellisyyttä lausuen mitä kovimman tuomion niille, jotka eivät paastoomalla, marttyyrikuolemaa etsimällä sekä kaikenkaltaisella itsensäkieltämisellä harrastaneet ainoastaan hengellisen valtakunnan voittoa maan päällä. Kaikki maallinen ilo, oli se mitä laatua tahansa, oli hänen oppinsa mukaan syntistä; tosikristityn tulee sitä tarkasti karttaa samoinkuin kaikkien maallisten pyrintöjen pitää oleman hänestä kaukana.