Tämmöiset mielipiteet, joiden viehättäväisyyden Montanus sitä paitsi lumoavalla esitystavallaan sai vielä suuremmaksi, kokosivat hänelle tämän myrskyisän, uusia oloja valmistavan ajan vaiheissa paljon ystäviä, ensiksikin Fryygiassa, etenkin Pepuzan kaupungissa, ja sitten kaukana Wähän-Aasian rajojen ulkopuolellakin. Näistä ystävistä mainitaan jo alussa kaksi naistakin, Maximilla ja Priskilla, jotka, kerskaten hekin ylönluonnollisista lahjoistaan, ennustivat Jumalan valtakunnan lopullisista vaiheista maan päällä. Niin väitti esim. Priskilla, että Herra oli ilmestynyt hänelle vaimon muodossa sekä sanonut, että taivaallinen Jerusalemi oli ilmaantuva Pepuzan kaupungissa, joka paikka siis oli pyhänä pidettävä. Montanukselaiset hylkäsivät kaiken erityisen pappissäädyn, puolustivat jyrkän yksipuolisesti aatetta jokaisen kristityn pappeudesta sekä väittivät tosi kirkon löytyvän ainoastaan siinä, missä Hengen ylönluonnolliset lahjat, joista etenkin ennustuksen lahja on tärkeä, ilmaantuvat ja ovat vaikuttamassa. Katolisen kirkon oppia, mikäli se tähän aikaan oli järjestetty ja määrätty, he eivät tahtoneet vastustaa, vaikka heidän yksipuolinen katsantotapansa monessa kohden siitä erosi. Etenkin tulee meidän muistaa, että he väärin käsittäen Pyhän Hengen virkaa seurakunnassa mielikuvituksensa pettäminä perustivat kaikki väitöksensä tuohon välittömään valistukseen, jonka taivaallista syntyperää he eivät milloinkaan epäilleet. Täten himmentyi heidän käsityksensä ja armovälikappalten, erittäin sakramenttein, merkityksestä kalliista arvosta. Mutta jos meidän täytyykin myöntää, että tämmöisiä erehdyksiä ja niistä riippuvia varjopuolia löytyi Montanuksen perustamassa lahkossa, emme suinkaan silti saa halveksia sen suurta merkitystä kirkon historiassa. Montanukselaisten uskonnollinen innostus, joka ei epäillyt uhrata kaikkea Herran tähden, jalostutti Jesuksen tunnustajani urhoollisuutta, kehottaen kristityitä noudattamaan näiden uusien veritodistajain esimerkkiä, joiden oli tapana sanoa: "älä milloinkaan toivo saavasi kuolla vuoteellasi, vaan kuole marttyyrinä, sillä siten Hän kirkastetaan, joka kuoli meidän tähtemme," Kernaasti myönnettäköön että Montanukselaisten maltiton pyrkiminen saada verellänsä tunnustaa uskonsa ei ole Hänen käskynsä mukainen, joka on elämän ja kuoleman Herra ja jonka tahtoon meidän tulee tyytyä silloinkin, kun innokkaimmatkin toiveemme pettyvät; vaan ken ei toiselta puolen ole altis antamaan heille tätä erehdystä anteeksi? Ja arvostellessamme heidän orjamielisen ankaraa kirkkokuriansa, joka piti vapaaehtoisia ruumiinkidutuksia kristillisen elämän nimenomaisena tuntomerkkinä eikä epäillyt ehdottomasti sulkea jokaista törkeään syntiin langennutta ainaiseksi seurakunnan yhteydestä, on meidän tässäkin muistaminen, että he täten pyrkivät säilyttämään kristikuntaa puhtaana siitä yleisestä epäsiveellisyydestä, joka kaikkialta uhkasi sitä turmella. "Maailman suolana" vaikutti Montanuksen lahko kaikkien erehdyksiensä uhallakin paljon hyvää kirkossa, ja moni jalo henkilö löysi siinä ijankaikkisen elämän valon. Perpetua ja Felicitas, joiden urhoollisesta marttyyrikuolemasta edellisessä luvussa kerroimme, olivat montanukselaisia, ja tähän lahkoon kuului myös suuri kirkkoisä Tertullianus, joka tieteellisesti on esittänyt ja jäljestänyt Montanuksen omituiset mielipiteet. — Tämän miehen merkitystä kirkon historiassa sopii meidän siis tässä silmäillä.

Septimius Florens Tertullianus syntyi Kartagossa toisen vuosisadan keskipaikoilla. Hänen vanhempansa, jotka olivat pakanoita, kasvattivat hänen asianajajaksi ja puhujaksi, jommoisen viran Tertullianus mieheksi tultuaan saikin. Surutonna eli hän maailman synneissä, kunnes hän keski-ikäisenä kääntyi kristinuskoon. Toiset arvelevat marttyyrein jalon urhoollisuuden vaikuttaneen tämän muutoksen. Kääntymisensä jälkeen tuli Tertullianus syntymäkaupunkinsa seurakunnan presbyteriksi. Siellä hän kuoli v. 220. Hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan on meillä varsin vähän tietoja. Sitä täydellisemmin kuvaavat tämän merkillisen miehen monet kirjoitukset hänen luonnettansa ja hänen rikkaan henkensä tilaa. Tertullianus oli voimakas henkilö, joka, ankara kun oli itseänsäkin kohtaan, jäykästi vaati siveellistä puhtautta kaikilta kristityiltä urhoollisesti taistellen Herran tunnustajissakin yhä karttuvaa tapainturmelusta vastaan. Kaikki voimansa ja rikkaat lahjansa pani hän alttiiksi säilyttääksensä kirkkoa puhtaana tämän epäsiveellisen ajan myrskyissä ja estääksensä sitä hajoomasta erikoisseuroihin, joiden turmellusta tuottavia seurauksia ilmaantui kaikkialla. Montanukselaisten oppi, heidän siveellinen puhtautensa, heidän kehoituksensa kristityille kaikissa pysymään erillään maailman saastaisista oloista tarjosi Tertullianuksen ankaralle, synkkämieliselle luonteelle niin paljon viehättävää, että hän takertui heidän lahkoonsa. Tätä askelta arvostellessamme on meidän muistaminen, etteivät Montanukselaiset vastustaneet kirkon oppia sekä ettei Tertullianuskaan huomannut että heidän väitöksensä ainakin muutamissa kohden paljon poikkesivat siitä. — Tertullianus vastusti kaikin voimin maailmallista tiedettä, väittäen sitä harhaoppien ja kaiken eksytyksen siittäjäksi. Jokaisen ihmisen hengessä asuu — niin hän opetti — Jumalan tunto, vaikka tämä tunto tulee täydelliseksi vasta Kristuksen kautta. Ainoastaan kirkolla uskovaisten yhteydellä on totuus, eikä yksikään pääse totuuden valoon kristillisen seurakunnan ulkopuolella. Ilman kirkkoa ei ole mitään autuutta. Hän on katolisen kirkon rajattoman vallan jyrkimpiä puolustajia. Tertullianus oli erinomaisen tuottelijas kirjailija, on muodostanut latinalaisen kirkkokielen ja on tämänkin kautta saavuttanut varsin tärkeän aseman kirkon historiassa. Hänen kirjoitustapansa on nerokasta ja voimakasta, täynnä syvää tunteellisuutta ja aaterikasta. Nuo tuon tuostaki esiintyvät jyrkät käänteet, miehen synkkämielinen luonne, jonka ankaruutta hän ei koeta hillitä, vaikuttavat, että hänen kirjoituksiltaan puuttuu tuo kirjoitustavan sulous ja lauseiden sopusointu, jotka viehättävät meitä monen muun tämän aikakauden kirjailijain teoksissa. Puolueton arvostelija on kuitenkin pitävä näitä varjopuolia syrjäseikkana ja Tertullianuksen kirjoituksia lukiessaan aina myöntävä hänen olleen tiiman ajan aaterikkaimpia ja jaloimpia henkilöitä, jolle ainoastaan ani harva voi vertoja vetää.

Tertullianus oli ikäänkuin luotu apologeetaksi. Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka kykenemätön pakanallinen viisaus oli antamaan sielulle rauhaa. Sitä enemmän oli hän kääntymisensä jälkeen tullut vakuutetuksi kristinuskon pyhittämästä voimasta. Senpätähden puolustaa hän täydestä sydämmestään tätä uskoa, ylistäen sen jaloja vaikutuksia ihmiskunnassa. Lainaamme tähän otteen hänen "Apologeticus" nimisestä pakanoita vastaan kirjoitetusta teoksestaan kuvaamaan Tertullianuksen kirjoitustapaa sekä niitä oloja, joissa hän eli:

"Nyt tahdon teille kuvata kristittyjen kaunista vaellusta. Me kristityt olemme yksi ruumis yhteisen uskonnon, jumalallisen oppimme sekä toivomme liiton kautta. Me kokoonnumme yhteisesti ikäänkuin suljetuissa riveissä Jumalaa ylistämään. Tämmöinen väkivalta on Jumalalle otollinen. Me rukoilemme myös keisarein, heidän virkamiestensä, maailman mahtavain sekä yleisen rauhan puolesta. Me kokoonnumme p. raamattua tutkimaan, me ravitsemme uskoamme pyhillä veisuilla, me tuemme toivoamme ja noudatamme vainonkin aikoina jumalallisten ohjeiden kuria. Kokouksissamme annetaan neuvoja, niissä vallitsee jumalallinen tarkastus, sillä olemme vakuutetut Jumalan läsnäolosta. Meitä johdattavat kokeneimmat vanhat miehet, jotka ovat saaneet tämän kunnian hyvän maineensa vuoksi eikä rahalla; sillä rahalla ei osteta mitään jumalallista. On kyllä totta, että meillä on jonkunlainen yhteinen rahasto, mutta me emme kokoa mitään rahalle alttiille uskonnolle. Kerta kuukaudessa antaa jokainen kohtuullisen rahasumman, jos tahtoo ja voi, sillä ei ketään pakoteta sitä tekemään. Näitä varoja ei käytetä huveihin eikä juominkeihin, vaan lahjoiksi köyhille sekä avuksi isättömille ja vanhoille. Ja siitä te meitä moititte, että me rakastamme toinen toistamme teidän meitä vihatessanne. Me olemme valmiit uhraamaan henkemme toistemme puolesta, kun te sitä vastoin murhaatte toisianne. Te syytätte kristityltä kaikista sattuneista onnettomuuksista. Jos Tiber-joen vesi nousee liian korkealle, jos Niilivirta ei kostuta peltoja, jos nälkä taikka rutto sattuu, niin te heti huudatte: kristityt petojen eteen! Eiköhän semmoisia onnettomuuksia tapahtunut ennen kristittyjen esiintymistä? Warmaankin tapahtuu niitä nyt vähemmässä määrässä kuin ennen, sillä kristittyjen rukousten tähden on Jumala armahtavampi. Onnettomuudet tulevat teidän synteinne vuoksi. Mutta — niin väittänette — sehän todistaa meidän Jumalaamme vastaan, että mekin, jotka Häntä palvelemme, joudumme niiden alaisiksi. Tietäkäät, että vasta ajan lopussa on palkinto ja rangaistus tuleva. Meille ovat nämä koetukset varoitukseksi, eikä meidän ole niin vaikea kuin teidän niitä kärsiä, kun eivät sydämmemme ole kiinnitetyt maallisiin. Jos luulottelette itseänne, että nämä onnettomuudet tulevat meidän tähtemme, miksikä sitten teidän jumalanne eivät varjele teitä niiltä? Te syytätte meitä kelvottomiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutta mehän teemme kauppaa, harjoitamme maanviljelystä ja laivaliikettä sekä suoritamme veromme tunnon mukaan. Hullutuksissa vain emme tahdo olla osallisina; ainoastaan ravintolanisännillä, myrkkyjuomain valmistajilla y.m. senkaltaisilla on syytä moittia meitä siitä, ettemme tuota heille mitään tuloja. Pahantekijöitten joukossa ei löydy kristityitä. Ainoastaan me olemme viattomia, sillä Jumala ja täydellinen mestari on meille viattomuutta opettanut. Meidän siveysoppimme on puhtaampi ja täydellisempi kuin teidän; meidän keskuudessamme ovat saastaiset ajatuksetkin eivätkä ainoastaan pahat teot kielletyt. Jumalan, emmekä maaherran tuomiota me pelkäämme. Useat teistä pitävät meitä filosofi-yhdistyksenä. Miksikä ette siis suo meille samaa vapautta, kuin filosofit nauttivat, etenkin koska olemme näitä siveellisemmät? Meitä verrataan filosofeihin siitä syystä, että nämä ovat lainanneet paljon meidän pyhästä kirjastamme. Heidän esimerkkiänsä noudattaen ovat muutamat, harhaoppiset ja gnostikot, sekoittaneet meidän uutta oppiamme filosofillisiin väitöksiinsä. Tämmöistä oppia emme hyväksy, vaan asetamme sitä vastaan uskontunnustuksemme. Mutta te pilkkaatte meitä, kun esittelemme puhdasta oppia, ja kuuntelette sitä vastoin mieltymyksellä filosofein väärentämää oppia. Ja vaikka tämä meidän oppimme olisi vääräkin, niin on se hyödyllinen ja parantaa meitä. Mitä syytä teillä siis on rangaista meitä siitä? Korkeintain sopisi teidän meitä siitä pilkata. Mutta — niin sanotte — miksi sitä valitatte, että me teitä vainoomme? Itsehän etsitte kärsimisiä, rakastatte kai siis niitä, jotka semmoisia teille tuottavat. Me vastaamme: kärsimiset semmoisinaan eivät tuota meille iloa, vaan voitto riemun tuottaa, samoinkuin sota sotamiehelle on vaivaloista, mutta voitto riemuisa. Mutta me voitamme, kun me surmataan. Teidän on tapana kunnioittaa urhojen niinkuin esim. Reguluksen kärsivällisyyttä, vaan meitä pidätte mielipuolina. Tehkäät loppu meistä, hyvät maaherrat; pääsettehän kansan suosioon, jota enemmän kristityitä tuomitsette, ristiinnaulitsette, kidutatte! Veremme on kristinuskon siemen. Me kiitämme teitä, kun meitä tuomitsette, sillä olemme vakuutetut, että Jumala silloin julistaa meidät rangaistuksesta vapaiksi."

VI.

Monarkkilaiset.

— Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. 1 Kor. 8: 1.

Ensimmäiset kristityt omistivat itselleen uskon nöyryydellä ja kuuliaisuudella kristinopin syvät totuudet. Heidän ei ollut tarve ruveta näitä totuuksia tieteellisesti tutkimaan ja järjestettyyn oppikaavaan sovittamaan. Mutta jota enemmän aika edistyi, jota selvemmin raamatusta poikkeavia mielipiteitä alkoi ilmaantua Herran seurakunnassa, sitä tarpeellisemmaksi tuli myös puhtaan opin rajoittaminen kaikista erehdyttävistä mielipiteistä ja väitöksistä. Erittäin kehotti tuo pitkä taistelu Gnostikoita vastaan kirkon opettajia tähän työhön. Täten valmistui vähitellen se aika, jonka päätettävänä oli järjestää ja tarkemmin määrätä kirkon oppia. Vaan jo tämän tehtävän enteetkin, joista nyt on kysymys, ennustavat selvästi, kuinka vaarallinen ja vaikea tämä työ oli oleva. Moni koetti likemmin selittää ja kehittää kirkon oppia, vaan takertui itse arveluttaviin erehdyksiin. Kuta vaikeampi kysymys, sitä lähempänä tietysti erehdyskin, etenkin jos, niinkuin usein tapahtui, p. raamatun syviä totuuksia ruvettiin ihmisjärjen ahtaalla mitalla arvostelemaan. Niinpä ilmaantui esim. monta eksyttävää väitöstä Jumalan kolminaisuudesta, ja nämä väitökset synnyttivät pian järjestettyjä harhaoppeja, joita vastaan puhtaan opin puolustajat kauan saivat taistella, ennenkuin kirkon oppi tämän järjelle käsittämättömän kysymyksen suhteen vähitellen vakaantui.

Kirkon vanhemmat, opettajat olettivat kyllä, että Logos (Sana) ijankaikkisuudesta on ollut Isässä, vaan kun he kallistuivat siihen väärään katsantotapaan, että tämä Sana vasta luomisessa oli olemassa Hänestä persoonallisesti eroitettuna olentona, tuli se käsitystapa yhä yleisemmäksi, että jumaluuden toinen persoona on Isää alhaisempi. Tältä kannalta käsitettiin luonnollisesti myös Pyhän Hengen suhde Isään. Tämä katsantotapa, jonka mukaan Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus tulee hyvin epäiltäväksi, synnytti pian vastakohtansa. Säilyttääksensä jumalallisen olennon yksyyttä, hylkäsivät, näet, toiset persoonallisen eroituksen jumaluuden eri persoonain välillä, kun eivät muulla tavoin voineet sanottua totuutta puolustaa. Vaan itse teossa joutuivat he täten vieläkin arveluttavamman erehdyksen puolustajiksi ja muodostivat harhaoppisia lahkoja, joiden edustajia yhteisellä nimellä nimitetään Monarkkeiksi.

Noin v. 200 ilmaantui Roomassa eräs Teodotus, kotosin Bysantiumista. Hän väitti että ei ole kuin yksi persoona jumaluudessa, nim. Isä, ja että Poika ja P. Henki, ovat vain jumalallisia voimia. Asettuen Ebionein kannalle piti hän Kristusta ainoastaan jumalallisilla voimilla varustettuna ihmisenä. Teodotuksen perustamaa harhaoppia, jonka puolustajia kutsutaan Dynamikoiksi, kehitettiin menestyksellä heidän Roomassa perustamassaan koulussa sekä muualla, ja moni jalo kristitty pettyi heidän oppinsa kautta. Näiden joukossa mainitaan Natalis niminen mies, joka esiintyi sillä väitöksellä, ettei kukaan "ennen näitä aikoja" ole kutsunut Kristusta Jumalaksi. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi erehdyksensä ja luopui siitä. Enemmän kuin kukaan muu on Paavali Samosatalainen, joka v. 260 pääsi Antiokian piispaksi, kehittänyt Dynamikkojen oppia. Miehen röyhkeä käytös, hänen ylpeytensä ja itsekkäisyytensä herätti kuitenkin niin paljon mielipahaa häntä vastaan, että hän v. 272 pantiin pois viralta. Tästä alkaen lannistui vähitellen hänen lahkonsakin, mutta sen kylvämät harhaoppisuuden siemenet itivät ja tuottivat kirkolle myöhemmin suuria häiriöitä.