Toiseen suuntaan erehtyivät n.s. Patripassianit, joista Praxeas ja Noétus, molemmat kotosin Vähästä-Aasiasta, ovat etevimmät. Viimemainittu esiintyi Roomassa 3:nen vuosisadan alkupuolella ja sai täällä paljon ystäviä; itse Rooman silloinen piispakin asettui hänen puolellensa. Patripassianit opettivat, että Isä itse oli tullut ihmiseksi, kärsinyt ja kuollut maailman syntein sovittamiseksi. Heidän päätarkoituksensa, joka kyllä itsellään oli aivan oikeutettu, oli säilyttää Jumalan ilmestyminen Kristuksessa täydellisenä, mutta heidän yksipuoliselta kannaltansa oli varsin mahdotonta puolustaa puhdasta oppia. Tertullianus sanoi heistä: "he ovat ristiinnaulinneet Isan ja ulosajaneet Pyhän Hengen."

Vielä kolmannen Monarkilais-lahkon tuntee kirkkohistoria. Sen etevin edustaja on Ptolemaisin presbyteri Sabellius, joka eli kolmannen vuosisadan keskipaikoilla. Hänen oppinsa mukaan (sitä kutsutaan modalilaisuudeksi) on Jumala alkuansa persoonaton yksyys, joka sittemmin kolmella eri tavalla on ilmestynyt maailmassa. Isä, Poika ja P. Henki ovat vain jumaluuden toinen toisensa perästä ilmaantuvia ilmestysmuotoja eivätkä suinkaan persoonallisia olentoja.

Alkamaisillaan oli nyt tuo pitkä riita Jumalan kolminaisuudesta — se riita, jonka vaihtelevat ilmiöt täyttävät niin monta lehteä seuraavien vuosisatojen kirkkohistoriassa. Monarkilaiset lahkot kyllä voitettiin ja katosivat vähitellen näyttämöltä, kun eivät niiden edustajat pystyneet puolustamaan mielipiteitänsä niitä kirkon suuria opettajia vastaan, jotka rupesivat heitä vastustamaan, mutta kun nämäkin takertuivat yksipuolisuuksiin ja erehdyksiin, jäi tämän tärkeän opin määrääminen myöhempien aikojen tehtäväksi. Valitettavasti teki kirkon opettajain katkeruus ja heidän sydäntensä kovuus tämän vaikean kysymyksen kehittämisen jo alussa vielä vaikeammaksi. Järjenmukainen arvostelu pääsi vallitsemaan ollen monessa paikoin tukehuttaa elävän uskon Herran seurakunnassa, eripuraisuus ja viha poisti rakkauden monen kristityn sydämmestä. Synkät pilvet nousevat kirkon tulevaisuuden taivaalle, mutta pilvien takana asuu Hän, jonka kaikkivaltias käsi nytkin on korotettu totuuden puolustukseksi.

VII.

Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.

Älkäät luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle: en ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Math. 10: 34.

Septimius Severuksen kuoltua seurasi rauhallisenpi aika. Muutamat tämän aikakauden keisareista koettivat valtakunnan eri uskonnoista luoda jonkummoisen yleisuskonnon, joka yhdistäisi kaikki uskonnolliset järjestelmät ja tyydyttäisi kaikkia ihmisiä. Kuinka turhat ja mahdottomat nämä yritykset itsessään olivatkin, tuottivat ne kuitenkin kristityille entistä levollisempia päiviä, tarjoten heille tilaisuutta järjestämään kirkon sisällisiä oloja sekä levittämään evankeliumin sanomaa maailmassa. Mutta tämä rauha oli yhtä vaarallinen kuin lyhyt. Se kokosi nimikristityitä kirkkoon, veltostutti kristittyjen kilvoitusta elämän kaitasella tiellä ja sai monen suruttomaksi petollisen maailman suhteen. Ja kuitenkin väijyi heitä nytkin pakanain viha, odottaen ainoastaan tilaisuutta leimahtaaksensa ilmituleen.

V. 249 korottivat legionit Deciuksen valtaistuimelle. Hän oli jäykkäluontonen, muinaisroomalaisia tapoja harrastava henkilö ja hänen hartain toivonsa oli uudistaa Rooman entinen loisto ja mahtavuus. Pitäen esi-isien uskontoa valtakunnan paraana tukeena, päätti hän hävittää kristinuskon ihan juurinensa. Heti keisariksi päästyänsä sääti hän, että kaikkien kristittyjen tuli ottaa osaa valtion uskonnollisiin menoihin. Käskyn noudattamista piti ankaran tarkasti valvottaman valtakunnan kaikissa osissa. Kristittyjen hämmästys ja pelko oli yleinen. Keisarin käskyläiset koettivat uhkauksilla ja väkivallalla pakottaa heitä kuuliaisuuteen, ja suruksensa täytyi Jesuksen tunnustajain monesti kokea, miten suuri nimikristittyjen luku tähän, aikaan oli. Joukottain kiiruhtivat toiset uskoansa kieltämään jo ennenkuin he olivat vangitutkaan, täten säilyttääksensä niitä maallisia etuja, joihin heidän sydämmensä oli kiinnitetty. Toiset hankkivat itselleen virkamiehiltä todistuksen että olivat noudattaneet keisarin käskyä, vaikkeivat olleetkaan sitä tehneet, täten koettaen tyydyttää omaatuntoansa hätävalheella ja petoksella. "Heissä toteutuivat," sanoo kirkkohistorioitsija Eusebius, "Vapahtajan sanat: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpitse kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan." Mutta tapaammepa tänäkin aikana monta jaloa esimerkkiä Jesuksen tunnustajain taistelusta totuuden puolesta; monessa paikoin säteilee vielä nytkin muuttumattoman kirkkaasti meitä kohtaan marttyyriajan kirkas valo. — Deciuksen vaino ei rajoittunut, kuten edelliset, muutamiin paikkakuntiin ja kaupunkeihin — se raivosi koko valtakunnassa ja on siis pidettävä ensimmäisenä yleisenä vainona. Keisarin kuoltua (251) odotti moni rauhallisempia aikoja, vaan turhaan, Deciuksen seuraaja valtaistuimella Gallus jatkoi vainoa. Valerianus, joka v. 253 tuli keisariksi, kohteli alussa kristityltä lempeästi, mutta erään hänen suositun neuvonantajansa onnistui pian kokonaan muuttaa keisarin mielen. Jo v. 256 kiellettiin kristityitä ankarasti rukouksia pitämästä ja piispoja uhattiin maanpaolla, elleivät taipuisi palvelemaan epäjumalia. Seuraavana vuonna kiihtyi vaino kiihtymistään. Julkaistiin näin kuuluva keisarillinen käsky: "Kristittyjen piispat, presbyterit ja diakonit ovat heti miekalla surmattavat, senaatorit ja ritarit menettäkööt arvonimensä ja omaisuutensa, ja jos tämänkin jälkeen pysyvät kristittyinä, ovat hekin kuolemalla rangaistavat, Säätynaiset ajettakoot maanpakoon; keisarillisen hovin kristityitä kohdeltakoon orjina, he pantakoot kiinni ja lähetettäkööt keisarillisille maatiloille työtä tekemään." — Tämän vainon uhreista mainitaan muiden muassa Rooman piispa Sixtus II ja neljä hänen diakoniansa. He ristiinnaulittiin kristittyjen hautausmaalla. Urhoollisesti he tunnustivat uskonsa, voitollisesti he kuolivat.

Rauhaton oli aika, täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Pakanamaailma valmistautui viimmeiseen suureen taisteluun kristinuskoa vastaan, kooten kaikki voimansa, kaiken vihansa vihdoinkin masentaaksensa Jesuksen tunnustajat, ja tämän ohessa ilmaantui kirkossa yhä suuremmassa määrässä erimielisyyttä, eripuraisuutta ja riitaa. Jos mikään oli tämä aika tuskallinen kirkon opettajille, sillä heitä vastaan kokosi riehuvan taistelun myrskyisä meri kovimmat aaltonsa. Todistuksena on esim. kirkkoisä Cyprianuksen elämäkerta, jota nyt lähdemme silmäilemään.

Tascius Caecilianus Cyprianus syntyi luultavasti Kartagossa kolmannen vuosisadan alussa. Ollen arvokasta sukua kasvatettiin hän pakanalliseksi viisaaksi ja rupesi asianajajaksi. Opillaan ja taidollaan saavutti hän maailman kunnioitusta runsaassa määrässä ja hänen rikkaan pöytänsä ympärille kokoontui paljo ystäviä. Mutta kaikki tämä kunnia ja loisto ei voinut tyydyttää, häntä eikä tuottaa hänen sydämmelleen sitä rauhaa, jota hän kaipasi. Päivä päivältä kävi hän yhä synkkämielisemmäksi, turhat, tyhjät olivat hänestä maallisen elämän pyrinnöt ja toimet, köyhä maailman kunnia, petolliset sen lupaukset, "Olin nääntyä elämän myrskyisällä, pimeällä merellä, minä horjuin sinne tänne enkä tietänyt minne kääntyä, kaukana kun harhaelin totuudesta ja valosta," kirjoittaa hän itse tätä aikaa muistellessaan. Uskollinen Vapahtaja, hengellisesti köyhäin ja murheellisten auttaja, loi valoa ja rauhaa hänen kolkkoon sydämmeensä ja kutsui hänet työhön viinimäkeensä. V. 246 otettiin Cyprianus p. kasteen kautta kristillisen seurakunnan yhteyteen ja kaksi vuotta myöhemmin valittiin hän Kartagon piispaksi. Pitäen itseään varsin kelvottomana näin painavaa virkaa hoitamaan, koetti hän kaikin voimin estää vaalia, mutta kun kansa rukoillen, vaatien pyysi häntä piispaksensa, suostui hän vihdoin, vaikka vastahakoisesti, sen pyyntöön.