Cyprianus oli syvänluontonen henkilö, hän vihasi kaikkea pintapuolisuutta, kaikkea teeskentelemistä. Mitä enemmän hän Pyhän Hengen kurittamana ja opettamana tutustui kristinuskoon, sitä selvemmäksi kävi hänelle se totuus, että Jumala vaati meiltä koko meidän sydämmemme. Seuraten tätä vaatimusta ja noudattaen Tertullianuksen esimerkkiä, jonka kirjoituksia hän ahkeraan luki, alkoi Cyprianus ankarasti vastustaa nimikristillisyyttä ja kaikkea sitä epäsiveellisyyttä, johon Kartagon seurakunta tuon verrattain pitkän ulkonaisen rauhan aikana oli sortunut. Opillaan ja esimerkillään herätti hän tosikristillisyyden uuteen eloon seurakuntalaistensa sydämmissä, teroittaen heille kristityn kalliita velvollisuuksia sekä vaatien heitä taisteluun syntiä vastaan. Eikä Cyprianus suotta varoittanut seurakuntalaisiaan, ei hän joutavia puhunut muistuttaessaan heille sitä totuutta, että kristityn elämä on taistelua, tie Kristuksen seuraamisessa ristin tie!
Armossaan oli Herra muutaman vuoden kuluessa suonut tunnustajilleen ulkonaista rauhaa ja lepoa, mutta moni heistä oli, kuten mainitsimme, suruttomuuteen uupuneena alkanut solmia liittoa maailman kanssa, siten unohtaen Hänen, jonka sana varoittaen, uhaten kieltää meitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita, Kaikkina aikoina on kristittyjen kokemus todistava rauhan ja menestyksen päivien olevan taistelun ja koetuksen aikoja vaarallisempia, ja marttyyrien aikakausikin, jonka veriset näytelmät usein täyttävät mielemme kauhistuksella, opettaa meille samaa. Kun Herran vanhurskaat tuomiot synnin tähden kohtaavat ihmisiä, kun Hänen valittuinsa usein täytyy ulkonaisestikin kärsiä enemmän kuin maailman lasten, oppikaamme pitämään tätäkin armona, sillä Herra kääntää kurituksensa siunaukseksi kaikille niille jotka Häntä pelkäävät. Tätä totuutta sai Kartagon seurakuntakin taas kokea Deciuksen verisen vainon sitä kohdatessa. — Cyprianuksen seurakuntalaisia vietiin joukottain vankilaan, toisia kidutettiin, toisia surmattiin missä oli hän itse, tuo jalomielinen, rohkea paimen, joka saarnoillaan oli kehottanut seurakuntaansa urhoollisesti taistelemaan maailmaa vastaan? Uhkasihan Deciuksen vaino juuri piispoja, juuri he olivat ennen muita surmattavat — eikö historia tiedä kertoa mitään mainion Cyprianuksen käytöksestä näinä aikoina? Me oudoksumme hänen vetäytymistään pois tuon verisen taistelun näyttämöltä ja pakenemistaan syrjäiseen paikkaan, minne vainon myrskyt eivät ulottuneet, emmekä saa kummastella, että häntä tästä kovasti moitittiinkin. Turhaan koetti piispa puolustaa itseään, sillä vaikka hän väitti noudattaneensa Herran tahtoa ja omantuntonsa ääntä, ei häntä uskottu. Kristityt sanoivat häntä pelkuriksi, petturiksi, pakanat pilkkasivat häntä ylönkatseellisesti. Vielä vaikeammaksi kävi Cyprianuksen asema vainon päätyttyä hänen ryhtyessään järjestämään seurakuntansa häirityitä oloja. Kaikkialla keisarikunnassa oli suuri joukko kristittyjä vainon uhatessa heikkoudesta ja pelosta luopunut Kristuksesta ja katuvaisina pyrkivät he nyt kirkon yhteyteen jälleen. Noudattaen entistä ankaraa mielipidettänsä vastusti Cyprianus niitä, jotka laiminlyöden kirkkokurin vaatimuksia olivat valmiit heti suostumaan luopuneiden ottamiseen seurakuntaan. Oli näet niitä, jotka osotettuaan rohkeutta vainon aikana ylpeytensä vietteleminä kokivat kartuttaa hyvää mainettansa osottamalla lempeyttä luopuneita kohtaan. Häiriötä lisäämään ilmaantui Roomassa presbyteri Novatianuksen perustama erikoisseurakunta, joka tunnustaen ainoastaan "puhtaita" seurakunnan jäseniksi ehdottomasti sulki kaikki luopuneet ainaiseksi kirkon yhteydestä. Novatianukselaiset sanoivat: eihän kirkko voi säilyä "puhtaitten yhtiönä," jommoisen sen tulee olla, jos luopuneitakin suvaitaan sen keskuudessa. Rooman piispa Cornelius oli toista mielipidettä luopuneiden suhteen, samoinkuin Cyprianus, jonka seurakunnassa Novatianukselaiset saivat monta ystävää. Kuinka vaikea oli Cyprianuksen asema, kun hän, noudattaen omantuntonsa ääntä ja perustuen Jumalan sanaan, vastaanotti luopuneita kirkkoon, ja lahkolaiset tuomiten lausuivat: sille miehelle ei kirkon puhtaus ja pyhyys maksa paljo! Kuinka vaikeat ja katkerat olivat hänen toimensa ja huolensa kirkkokurin suhteen, vihamiesten soimaten huutaessa: kyllä hän nyt on ankara ja vaativa, kun on vaara ohitse!
Näiden vaiheiden ohessa syntyi Kartagossa kova rutto, joka tempasi pakanoita ja kristittyjä joukottain tuonelaan. Kuolla tautiin ajalla, jolloin marttyyrikuolema oli tarjona milloin hyvänsä, ei tuottanut ihmisten kunnioitusta eikä loistavaa nimeä historian lehdillä — tätä vaaraa sopi siis kristityn häpeämättä paeta. Näin arvelivat useimmat, kiiruhtaen pois kaupungista. Kaduilla oli joukottain kuolleita, huoneista kuului kuoleman kanssa taistelevasta vaikeroimiset! Kristillisen rakkauden pakottamana jäi Cyprianus taistelutantereelle. Nöyränä, kunniaa etsimättä, hoiti hän väsymättömällä alttiiksiantavaisuudella yhtä hellästi vihollisia kuin ystäviä, yhtä huolellisesti pakanoita kuin kristittyjä. Niidenkin, jotka olivat väittäneet hänen pelosta paenneen Deciuksen vainoa, täytyi nyt yksimielisesti hänestä todistaa: hän ei pelkää kuolemaa, Ikäänkuin ihmeen kautta jäi hän eloon.
Joku kysynee: kentiesi oli Cyprianuksen mieli niin masentunut noista alituisista riidoista ja taisteluista, kentiesi tunsi hän elämänsä kuorman niin raskaaksi, että hän tahallaan viipyi Kartagossa siten lyhyen taudin kautta päästäksensä tämän elämän tuskista. Vastaamme: Cyprianus oli mies, jota ei sovi arvostella tavallisella mitalla, ja jota etemmäs pääsemme hänen elämäkerrassaan, sitä paremmin käsitämme hänen oppineen tyytymään Herran tahtoon, tuottipa se hänelle sitten maailman kunniaa tahi pilkkaa. Lainaamme tähän otteen hänen juuri ruton aikana kirjoittamasta kirjastaan "kuolevaisuudesta". "Ainoastaan tuolla ylhäällä on tosi rauha, pysyväinen lepo, alituinen ijankaikkinen turva. Siellä on asuntomme, kotimme: ken ei kernaasti kiiruhtaisi sinne päästäksensä. Siellä odottaa meitä suuri joukko rakkaitamme, lukuisa paljous isiä, veljiä, lapsia. Siellä ovat apostolit kirkkaudessa, siellä profeetat ilossa; siellä on marttyyrein lukematon joukko, seppelöittynä voiton seppeleillä taistelun ja kärsimisen jälkeen; siellä ovat riemuitsevat neitsyet, siellä palkitut armeliaat. Halatkaamme päästä sinne, toivokaamme että pian ehtisimme heidän tykönsä, että saapuisimme Kristuksen luo. — Tätä maallista elämää seuraa taivaallinen, kurjuutta kunnia, katoavaisuutta ijankaikkisuus." — Näin ei pelkuri ja velvollisuuksiinsa kyllästynyt ajattele. Sanat ovat Herran kilvoittelijan, joka on löytänyt "ahtaan portin" ja Kristuksen seuraamisessa tahtoo uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti.
Näinä aikoina, jolloin uusia harhaoppisia seurakuntia tuon tuostakin ilmaantui, vaati kirkon yksyyden aate vakaita, nerokkaita puolustajia. Cyprianus on näistä etevimpiä. Suurimmassa teoksessaan "kirkon yksyydestä" väittää hän jyrkästi, ettei kirkon ulkopuolella löydy pelastusta eikä autuutta. "Irroitettuna auringosta sammuu säde, eroitettuna puusta kuivuu oksa" lausuu hän muun muassa tästä puhuessaan. Hän tuomitsee kaikkia lahkolaisia paljon ankarammin kuin luopuneita, jotka katuvaisina syntisinä pyrkivät päästä takasin kirkon yhteyteen. Kernaasti myönnämme Cyprianuksen usein innostuksen kiihkossa liika jyrkästi puolustaneen mielipidettään tässä kohden, mutta itse kirkon yksyyden aate, joka ajan eripuraisuuksien ja ristiriitaisuuksien uhalla kangastaa hänen toivossaan, on korkeammassa merkityksessä oikeutettu, jos kohtakin sen toteuttaminen ulkonaisten muotojen ja sääntöjen kautta on mahdoton.
Cyprianuksen elämänvaiheista mainittakoon vielä hänen riitansa Roomaa piispan Stefanuksen kanssa lahkolaisten kasteesta. Edellinen ei myöntänyt harhaoppisten lahkossa toimitetulle kasteelle minkäänlaista merkitystä, vaati vain lahkolaista, joka pyrki kirkon yhteyteen, uudestaan kastettavaksi. Viimmemainittu sitä vastoin puolusti harhaoppisen toimittamaa kastetta oikeaksi, kun se vain oli toimitettu Herran asetussanojen mukaan. Stefanus oli ylpeä ja vallanhimoinen mies, joka koki pakottaa kaikkia tahtoansa noudattamaan, ja kun Pohjois-Afrikan piispat, seuraten Cyprianuksen esimerkkiä, eivät taipuneet noudattamaan hänen vaatimuksiaan, rikkoi hän kaiken yhteyden heidän kanssansa. Uudet vainot keskeyttivät riidan, kunnes Nicaean kirkolliskokous (325) lopullisesti ratkasi kysymyksen kasteesta Stefanuksen puolustaman mielipiteen mukaan.
Cyprianus oli mies sanan syvemmässä merkityksessä. Hänen ei ollut tapana vaikeroida, kuinka kipeästi riehuvan taistelun iskut kohtasivatkin häntä, eikä hän vaipunut epätoivoon, vaikka hänen kauniimmat toiveensa usein pettyivät. Urhoollisesti säilytti hän asemansa ja piispallisen arvonsa loppuun asti. Elämän myrskyissä tuki häntä ijankaikkisen ilon toivo, joka ei anna häpeään tulla, ja tällä toivolla, jonka hänen rikas mielikuvituksensa puki mitä kauniimpiin sanoihin, lohdutti hän murheellisia ystäviäänkin.
Valerianuksen vaino raivosi. Kristityltä vaadittiin luopumaan jumalanpalvelusta pitämästä, heitä kiellettiin käymästä marttyyrein haudoilla y.m. Cyprianus, joka ei totellut näitä keisarillisia käskyjä, kutsuttiin maaherran tutkittavaksi. Pienestä maaseutukaupungista, minne hän ensin (257) vietiin, kirjoitti hän viimmeiset kirjeensä seurakuntalaisilleen. Ne puhuvat urhoollisen kristityn, kokeneen paimenen, nöyrän marttyyrin ylevää kieltä. Seuraavana vuonna tuotiin Cyprianus Kartagoon. Kiitollisuutta, kunnioitusta säteili häntä kohtaan seurakuntalaistensa kasvoista, hänen heitä viimme kerran tervehtiessään, ja monen pakanankin silmässä välkkyi kyynel, nämä kun säilyttivät rakkaassa muistissa, miten tuo jalomielinen, nyt kuolemaan vihitty mies oli heitä ruton aikana samoinkuin monesti sittemmin auttanut. "Pyhä keisari käskee sinun uhraamaan" lausui maaherra. "Sitä en tee" kuului piispan vastaus. "Tyydy siis seurauksiin" jatkoi edellinen. "Tee mitä lakisi käskee! näin selvässä asiassa ei tarvita selityksiä" vastasi Cyprianus, joka kuultuaan tuomionsa: "miekalla mestattava" lausui: "Jumala olkoon kiitetty!" Rukoillen valmistihe hän tuohon viimmeiseen kovaan taisteluun, sitoi itse peitteen silmillensä ja laskeutui polvilleen. Kun mestaajan miekka välkkyi syysauringon valossa ja Cyprianuksen pää putosi mestauslavalle, silloin ei enää kukaan rohjennut epäillä hänen urhoollisuuttansa, kaikki hänen vihamiehensä vaikenivat — yksimielinen oli kunnioitus. Mutta ihmisten kiitosta hän nyt kaipaisi vielä vähemmän kuin milloinkaan ennen — hän oli saanut paremman palkan!
VIII.
Aleksandrian katekeetikoulu.