Kun vanha, Egyptissä kasvanut orjamielinen sukupolvi oli korvessa kuollut, johdatti Herra kansan Kaananin maahan, siihen maahan, jonka Hän jo Abrahamille antanut oli ja joka paremmin kuin mikään muu soveltui Israelin suureen tarkoitukseen. Tähän maahan sai kansa nyt asettua, täällä kehittääkseen niitä opetuksia, joita se Herralta oli saanut, siunaukseksi tuleville ajoille. Mutta tuomarein aika osottaa selvästi, kuinka taipuvainen Israelkin oli lisäämään ihmiskunnan ääretöntä syntivelkaa, eikä kuninkaiden aikakaan, kuinka ulkonaisesti loistava ja mahtava sekä kuvaavista ennustuksista tulevasta taivaallisesta valtakunnasta rikas se alussa olikin, voinut kuin hetkeksi estää turmeluksen pahennusta. Kansa paadutti sydämmensä, luopui tuon tuostakin Herrasta ja palveli epäjumalia, saattaen siten vanhurskaan Jumalan vihan päivän yhä lähestymään. Turhaan kehottivat Herran vitsaukset ja kuritukset Israelia parannusta tekemään, turhaan kaikui Hänen lähettämänsä profeetain varoittava uhkaava ääni pimeyden ruhtinas, joka pauloihinsa oli kietonut koko maanpinnan, levittää valtaansa Jordanin rannoillakin. Pyhä maa joutui toistamiseen pakanain haltuun, lupauksen kansa sortui toistamiseen pakanallisen ikeen alle vieraassa maassa. Mutta tämän pimeän ajan myrskyissä loistaa kuitenkin, jota suurempi onnettomuus on, sitä kirkkaammalla valolla, toivon tähti pilvien lomasta. Yhä selvemmiksi, yhä tarkemmiksi käyvät profeetain ennustukset luvatusta Messiaksesta, taivuttaen Israelin lasten sydämmiä odottamaan Häntä pelastajana synnin vallasta, jonka onnettomuutta he niin katkerasti olivat saaneet kokea. 70 vuoden kuluttua päättyi Baabelin vankeuden aika, ja Juutalaiset saivat palata kotimaahansa hävitettyä temppeliä rakentamaan. "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala" ei vieläkään ollut valaansa unhottanut, vaikka kohta Hänen vihansa oli julmistunut heidän langenneita lapsiansa kohtaan. Päinvastoin oli Hän juuri tämän kovan koetuksen aikana selvemmin kuin milloinkaan ennen julistanut heille yhä lähestyvän pelastuksen iloista sanomaa, ja ennenkuin vanhan testamentin profeetain ääni vaikenee, ilmoitetaan heille: — "kohta tulee temppeliinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaot."

Vaan minlainen oli tämän lupauksen kansan tila kun lupaus täytettiin? 400 vuoden kuluessa sai se vielä hyväksensä käyttää menneiden aikojen suuria opetuksia, ennenkuin Jumalan tuomio ja kirous kohtasi sitä pitemmäksi ajaksi, kuin milloinkaan ennen. Se on totta, että Juutalaisten esi-isien kunnia leimahtaa kirkkaaseen valoon Makkabealaisten jalossa taistelussa Syrialaisten pakanallista julmuutta ja sortoa vastaan, totta sekin, että he tässä taistelussa vapauttivat maansa, mutta tätä kunniaa himmentämässä on vähän myöhemmin tapahtuva Roomalaisten ikeen alainen orjuus. Sitä ja koko tämän kansan muinaisuuden kunniaa himmentämässä on lopullisesti se seikka, että heidän ajatuksensa, heidän toivonsa olivat niin vieraantuneet Jumalan sanan ja lupausten oikealle käsitykselle, etteivät he tunteneet Herraa, kun Hän tuli kansaansa pelastamaan. Kirjanoppineiden käsitys Jumalan valtakunnan salaisuuksista oli aivan pintapuolinen ja väärä, farisealainen omavanhurskaus esti jumalallisen armon säteitä paistamasta Israelin lasten kylmiin sydämmiin, sadusealaisen epäuskon myrkylliset siemenet itivät pettyneessä kansassa. Inhimilliset lisäykset esi-isien lakiin olivat siittäneet järjenmukaisen, orjamielisen käsityksen sen noudattamisen suhteen, siten estäen kansaa ymmärtämästä sen oikeata ydintä ja hengellistä sisällystä. Kadonnut oli profeetain ja jumalallisen innostuksen aika, hengellisen kuoleman kolkot tuulet puhalsivat lupauksen maassa. Ajan viheliäisyys sai kyllä "profeetain ja liiton lapsia" ikävällä odottamaan Messiasta, mutta he odottivat Häntä maallisena ruhtinaana, odottivat Häntä ilmestyväksi suurella ulkonaisella loistolla ja kunnialla sekä pelastajana maallisesta orjuudesta ja onnettomuudesta. Profeetain ennustukset taivaallisen valtakunnan laveasta ja hengellisestä merkityksestä olivat Jumalan tarkoituksille vieraantuneen kansan käsityksessä muodostuneet itsepintaisen ja ahtaan kansallistunteen vaatimusten mukaan. Israelin kansa tarvitsi tällä aikaa, jos milloin, apua ylhäältä, tarvitsi pelastajan synnin ja kuoleman vallasta.

Turmeltuneen, kaikenkaltaisen onnettomuuden rasittaman maailman keskuudessa elää ylönkatsottuna ja kurjana Israelin kansa, kelvottomana sekin hankkimaan apua nääntyvälle ihmiskunnalle, kykenemättömänä virittämään valoa tälle pimeälle ajalle. Ja kuitenkin ovat juuri tämän kansan lapset, joita tähän aikaan tapaamme siellä täällä koko sivistyneessä maailmassa, kaikkialla levittäneet sitä luuloa, että Judeasta on pelastaja tuleva, siellä onnellisemman ajan aamurusko koittava. Niin todistaa Israel vielä nytkin, kaiken oman turmeluksensa uhallakin, olevansa Jumalan valittu kansa. Ja Hän, joka niin ihmeellisellä tavalla vuosisatojen kuluessa oli johdattanut kansansa vaiheet ja varjellut sitä, on sen keskuudessa säilyttänyt itselleen pyhän, jospa kohta pienen alan, missä Hän voi ilmaantua Israelin ja koko maailman pelastajana. Se on Israelin suuri, Jumalan sille suoma armo ja voitto, että sen keskuudessa on löytynyt se puhdas neitsy, jossa "Sana on tullut lihaksi," sekä että se ensimmäisenä kaikista kansoista on saanut kokea Jumalan armoa Jesuksessa Kristuksessa ja sitten julistaa evankeliumin sanomaa pelastetulle ihmissuvulle; mutta "kunnia on Jumalan korkeudessa."

IV.

Johannes Kastaja.

Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni pitää tien valmistaman. Mal. 3: 1.

Vanhan liiton aika oli päättynyt, uuden testamentin aamu koitti. Judean korvessa kuuluu ääni, joka huutaa: "tehkäät parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Ääni on Johannes Kastajan, hänen, joka valmistaa tietä Herralle. Hän kutsuu kansan pois synnin tieltä, kehottaa sitä syntiänsä tunnustamaan ja sanoo varoittaen: "älkäät ajatelko itsellenne sanoa: Abraham on meidän isämme — — — kirves on pantu puiden juurelle: sentähden jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmätä, hakataan pois ja tuleen heitetään." Niinkuin moni muu Herran valittu ase, on Johanneskin kehittynyt korven yksinäisyydessä, kaukana riehuvan elämän jokapäiväisistä ja saastaisista toimista. Pyhän Hengen voimalla hän iskee syvään kansan sydämmiin, niin että "hänen tykönsä meni Jerusalem ja koko Judea, ja kaikki maakunta Jordanin ympäriltä, ja he kastettiin häneltä ja tunnustivat syntinsä." Johannes Kastaja on vanhan testamentin viimmeinen ja suurin profeeta. Hänen edeltäjänsä ovat kyllä Pyhän Hengen valaisemina, sanan voimalla osottaneet kansalle elämän tien ja mitä selvimmillä ja ylevimmillä väreillä kuvanneet luvattua Vapahtajaa, mutta Johannes on ainoa heistä, jonka herätyshuutoa kannattaa tuo elävä totuus, että Messias jo seisoo kansan keskuudessa. Esaias oli puhunut "karitsasta, joka teuraaksi viedään," innostuksen kirkkaimpina hetkinä olivat hän ja muut profeetat vuosisatojen etäisyydestä nähneet Herran, mutta Johannes voi itse edessänsä nähdä ja sormellansa kansalle osottaa "Jumalan karitsaa joka pois ottaa maailman synnit". Jesus itse todistaa hänestä: "Totisesti sanon minä teille: kaikkein niiden seassa, jotka vaimoista syntyneet ovat, ei ole yhtäkään suurempata kuin Johannes Kastaja tullut". Ja niin korkea on hän kansankin silmissä, niin voimallinen hänen saarnansa, että se luulo syntyy kansassa, että hän on Messias. Mutta ylpeys on kaukana hänestä, hän pysyy nöyränä, ja juuri tämä nöyryys on hänen jaloutensa kauniin ominaisuus. Sentähden sanoo hän kaikille: "minä tosin kastan teitä vedellä; vaan minua väkevämpi tulee, jonka kengän nauhoja en minä ole kelvollinen päästämään: hän kastaa teitä Pyhällä Hengellä ja tulella." Kun Johanneksen opetuslapset näkivät, että hänen kuuliakuntansa väheni, koska kansa meni Jesuksen tykö, ja huomauttivat häntä tästä, ei hänen sydämmessään synny kateuden tunteita, vaan iloa ja riemua. Hän tietää asemansa, tietää kenen kunnia on, hän muistaa kenelle "taivaat aukenivat." "Yljän", eikä hänen, "morsian" on, hän on vain "yljän ystävä," jonka "ilo on täytetty," kun hän saa "kuulla hänen äänensä?" Mikä kaunis miehuuden ja nöyryyden, innostuksen ja tyyneyden sopusointo tässä merkillisessä miehessä!

Mutta ikäänkuin muistuttaaksensa meitä siitä, että Johannes Kastajakin oli syntinen ja erehtyväinen ihminen, kertoo evankeliumi hänen kerran lähettäneen opetuslapsensa Jesukselta kysymään, oliko Hän se, joka tuleva oli, vai pitikö heidän toista odottaman. Kolkossa vankilassa, missä profeeta silloin oli, oli jonkunlainen epäilys Jesuksen suhteen herännyt hänen sydämmessään. Hän arvosteli taivaan valtakuntaa vielä vanhan testamentin kaunalta eikä voinut täydellisesti tutustua siihen järjestykseen, missä uuden testamentin salaisuudet ilmaantuvat. Herodeksen irstaisesta hovista kuului tämän maailman synnillinen ilo Johanneksen vankihuoneesen, pimeys ympäröi häntä, ja synkät ajatukset syntyivät hänen mielessänsä. Näin asiain ollen emme liioin saa oudoksua kiusauksen hetkellistä voittoa hänen kirkkaassa Pyhän Hengen valaisemassa sielussansa. Totuutta oli hän aina rakastanut, totuutta etsi hän nytkin ja sempätähden kysyi hän silloisessakin mielialassaan neuvoa Jesukselta, eikä etsinyt sitä muualta. Ja kun Johanneksen suotiin päättää rikkaan elämänsä Herran veri todistajana ja totuuden marttyyrinä, korottaa hänen kuolemansa silmämme lopuksi vankilan tuskista sitä sinertävää majaa kohti missä ei taistelua eikä kiusausta enää ole.

V.

Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.