Ihmiskunnan historian ensimmäinen lehti kertoo meille tuosta onnellisesta, ihanassa Eedenissä vietetystä ajasta. Varustettuna hyvällä luonteella ja turmeltumattomalla voimalla olisi ihminen, noudattaen Luojansa tahtoa, voinut säilyttää onnellisen asemansa ja yhä suurempaan täydellisyyteen kehittää sitä Jumalan kuvaa, miksi hän oli luotu; mutta ihmiset luopuivat Herran tahdosta, synti tuli maailmaan siittäen kuoleman ja levittäen kaikenkaltaisen onnettomuuden kauhua ympäri maanpiirin. Aadamin ja Eevan jälkeisistä katosi katoamistaan ainoan Jumalan tunteminen, kunnes he sokeudessaan alkoivat jumaloida heidän ympäröivän jättiläisluonnon voimia ja ilmiöitä. Vaikka vanhurskaan Jumalan tuomio vihdoin vedenpaisumisella hävittää ihmiset maan päältä, ei pelastuneen Noakin sukukaan herkeä pahuutta harjoittamasta, sillä syvään on synti juurtunut ihmisten sydämmiin. Saavuttaaksensa suurta nimiä ja pysyäksensä koossa rupeavat ihmiset rakentamaan Baabelin tornia, mutta Herra tekee tämän yrityksen mitättömäksi, sekoittaa kielet ja hajoittaa heidät siten kaikkiin maihin. Näin syntyivät vähitellen eri kansat. Yhteisestä kodista ovat he alkuansa kaikki lähteneet, säilyttäen vielä turmeltuneessakin luonnossaan jonkunmoisen Jumalan kaipuun ja koettaen, vaikka kohtakin monella eri tavalla ja eri tiellä, rauhoittaa tyytymätöntä omaatuntoansa. Jumala jätti pakanat omia teitänsä vaeltamaan, mutta vaikka he näillä teillä yhä enemmän poistuivat Hänestä, pyrkivät he kuitenkin Hänen yhteyteensä, he kun tunsivat sydämmissään, etteivät muulla tavoin voineet tulla toimeen. Ei ole löytynyt sitä kansaa, jolla ei olisi ollut jonkunmoista uskontoa, mutta toiselta puolen todistaa koko pakanamaailman historia, miten turhat kaikki inhimilliset yritykset ovat päästä pimeydestä totuuden valoon. Me emme puhukkaan noista raaoista, historian ulkopuolella olevista kansoista, joiden henkinen kurjuus tekee kaiken kehkeymisen mahdottomaksi; niissäkin kansoissa, joiden keskuudessa henkinen elämä vanhan ajan kuluessa vietti suurimmat ja loistavimmat voittonsa, täytyi ihmisvoiman ja neron lopullisesti tunnustaa, että totuuden ja onnellisuuden tie ei ollut heidän löydettävissään. Erittäin Kreikkalaisten ja Roomalaisten historia on tässäkin kohden hyvin merkillinen ja opettavainen.
Ken ei ole ihaillut muinaisia Kreikkalaisia, ken ei ihmetellen muistele heidän urotöitänsä, heidän taistellessansa sekä isänmaan vihollisia vastaan että aatteellisen elämän alalla? Minkä kansan isänmaanrakkaus on paremmin jalostuttanut sen poikia vaaran hetkenä uhraamaan kaikki isänmaan alttarilla, missä on löytynyt suurempia tiedemiehiä, missä ovat runoilijain säveleet kauniimmasti kaikuneet, missä ihannetaide niin kukoistanut kuin Hellaan kuuluisassa maassa? Ja kuitenkin leviää turmeluksen rutto aikojen kuluessa yhä laajemmalle tässäkin kansassa, ja historia, joka vasta kertoi sen voitoista, lausuu sille ennen pitkää kuolemantuomion. Mikä syynä? Kreikkalaisilta puuttui Jumalan ylönluonnollinen ilmoitus, he vaelsivat omia teitänsä, tietämättä että taivaassa asuu pyhä Jumala ja ymmärtämättä omaa itseänsä. He kyllä pyrkivät totuuden tuntoon ja pysyväiseen onnellisuuteen, mutta turhaan jännittivät he kaikki jalot voimansa päästäksensä pyrintönsä perille. Tosin oli viisas Sokrates kehottanut ihmisiä tuntemaan oman itsensä, joka on pelastuksemme ensimmäinen ehto, mutta hän ei käsittänyt, ettei ihminen omin voimin voi päästä siihenkään tajuntaan, että inhimillinen luonto on perin pohjin turmeltunut, ja vielä vähemmin voi hän johdattaa ihmisiä Jumalalta apua etsimään. Sokrateksen suuri oppilas Platon kyllä teki jumalalliset asiat mietiskelemisensä esineeksi, mutta hänenkään viisautensa ei päässyt pitemmälle kuin hämäriin aavistuksiin kaiken totuuden elävästä lähteestä. Ja jospa kohta muutamat oppineet ja viisaat hetkeksi olisivatkin voineet tyytyä Platonin jättiläisneron synnyttämiin ja muodostamiin aatteisin, niin ei hänen oppinsa kuitenkaan millään lailla kelvannut johdattamaan pimeyden vallassa huokaavaa kansaa totuuteen, sillä hän tunnustaa itsekkin: "korkein olento on vaikea löytää, ja varsin mahdotonta on tehdä se tutuksi suurelle yleisölle." Tässä on nimittäin kysymyksessä koko ihmiskunnan pelastus synnin orjuudesta, kysymys siitä, mistä koittaa valo koko maailman kansoille. Jota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi kävi kaikille ajatteleville sen kurjuus ja viheliäisyys. Kreikkalaisten kauneimmatkin unelmat kadottivat lumousvoimansa, usko pakanallisiin jumaliin alkoi horjua, kreikkalaisen sivistyksen suurella taidolla ja huolella kasvatettu puu lakastui ja kuivui, ääretön siveettömyys ja tapainturmio valtasi kansan, epätoivon ja onnettomuuden synkät pilvet nousivat ihanan maan ennen niin kirkkaalle taivaalle, Epikurolaiset filosofit levittivät sitä hurjaa oppia, että siveyden ydin on siinä, että käytämme tätä lyhyttä elämänaikaa iloisiin nautintoihin, joita ei muka mikään huoli eikä murhe saa häiritä. Ne, jotka eivät ottaneet noudattaaksensa tätä neuvoa, kokivat tyydyttää itseänsä Stoalaisten viisaudella, joka kehotti ihmistä maltillisella ja tyynellä mielellä kärsimään tämän maailman kovimmatkin kohtalot ja siten muka sitä vallitsemaan siveellisen tahdon voimalla.
Kun roomalaiset kotkat valloittivat Kreikanmaan ja koko tunnettu maailma vihdoin joutui Rooman alaiseksi, ei roomalainen valtioviisauskaan voinut rakentaa salpoja tuolle päivä päivältä kasvavalle turmeluksen ja onnettomuuden tulvalle, joka uhkasi niellä kaikki pyörteeseensä. Kreikkalais-roomalainen sivistys paljastaa päinvastoin voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä mitä selvimmällä tavalla, kun se lopuksi pukeutuu skeptiläisen filosofian muotoon, väittäen viisainta olevan epäillä kaikkea, koskei ihminen kuitenkaan voi mitään varmuudella tietää. Pilatuksen kysymys "mikä on totuus?" ilmaisee koko pakanamaailman kurjan tilan, se on koko hänen aikansa hätähuuto. Neron mainio opettaja Seneca lausuu aikansa siveellisestä kannasta: "Kaikki on täynnä rikoksia ja paheita. Joka päivä kasvaa himo synniksi, päivä päivältä vähenee häpy. Hillitsemätönnä paisuu pahuus, kunnioittamatta enää mitään hyvää ja pyhää. Pahe ei enää piilehdi, se on niin julkinen, on niin vallannut kaikkein sydämmet, ettei viattomuus enää ole harvinainen — sitä ei ensinkään löydy." — Pakanamaailma "istui pimeydessä ja kuoleman varjossa." Se oli joutunut sille kannalle, jolla sen olisi ollut viheliäisyyteen ja epätoivoon hukkuminen, ellei ylhäältä olisi apua tullut. Haihtuneet olivat sen nuoruudentoiveet, uupuneet sen voimat, loppuneet sen neuvot; tuosta ennen niin voimakkaasta ja jalomielisestä nuorukaisesta oli tullut elämään kyllästynyt, haudan partaalla horjuva vanhus! Mutta juuri tämä sen oma, jospa kohta myöhään ja monessa kohden aivan vaillinaisesti käsitetty kelvottomuus tarjosi alaa jumalallisen rakkauden pelastustyölle.
Mutta pakanamaailmalla on ollut toinenkin varsin tärkeä merkitys kristinuskon suhteen. Mitä pakanallinen sivistystyö vuosisatojen kuluessa oli saanut toimeen, se ei suinkaan ollut vähäarvoista, kun se joutui kristinuskon palvelukseen. Aleksanteri Suuren valloitusretket olivat levittäneet kreikkalaista sivistystä ja kreikkalaista kieltä itämaiden etäisimpiin osiin. Tämä sivistys, jota itämaiden ikivanha viisaus näin pääsi rikastuttamaan, levisi länsimaihinkin, rikkoen rajamuurit eri kansakuntien välillä ja siten vahvistaen sitä aikaa, jolloin kaikki kansat luovuttivat valtansa Rooman keisarikunnalle, jonka lopullinen ja tärkein tehtävä oli levittää kristinuskoa kaikkiin maihin. Maailman sivistysmuodot sulivat yhteen, tarjoen kristinuskolle tarpeellisia, varsin tärkeitä aineksia. Kreikan kieltä puhuttiin kaikkialla, ja tämä kieli, joka kauan oli ollut aatteiden palveluksessa ja jota runoilijat, tieteiden harjoittajat, puhujat ja filosofit olivat kehittäneet, taipui paremmin kuin mikään muu jumalallista totuuttakin ilmaisemaan. Suuren keisarikunnan eri osia yhdistämässä löytyi hyviä teitä, joita roomalainen valtioviisaus ja toimeliaisuus oli rakentanut legionein voittoretkiä varten, mutta suurempaa voittoa tarkoitti Hän, jolle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä, saavutettavaksi näillä teillä, sanoessaan opetuslapsillensa: "Menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ja opettakaat heitä pitämään kaikki kuin minä olen teille käskenyt."
Näin oli siis pakanoillekin pelastuksen hetki saapunut. Vanhat jumalat ovat kuolleet, elävän Jumalan "kasvoin valkeudessa pitää heidän vaeltaman." Raunioina ovat pakanamaailman suuret valtakunnat, itse Rooman keisarikunnassakin ilmaantuu kuoleman enteitä; vanhan maailman valtakunnat ovat tehneet tehtävänsä "taivaan valtakunta on lähestynyt."
III.
Israelin kansa.
Autuas olet sinä, Israel; kuka on sinun kaltaises? — 5 Moos. kirj. 33: 29.
Pienestä ja maailman silmissä vähäarvoisesta alusta valmistaa Herra usein kunniansa "avarat portit." Vähäisestä paimenperheestä kasvatti Hän pelastuksensa esikoiset, sen kansan, jonka keskuudessa maailman Vapahtaja syntyi. Israelin kansa on Jumalan oma kansa, liiton ja lain, ihmeitten ja lupausten pyhä kansa. Erotettuna muiden kansojen epäjumalanpalveluksesta ja saastaisesta elämästä, säilytti Israel ainoan Jumalan tuntemisen ja kehittyi ylönluonnollisen ilmoituksen valossa täyttämään suurta tarkoitustansa jumalallisen pelastuksen palveluksessa. Itsensä- ja maailmankieltämiseen, uskoon ja jumalanpelkoon kasvattaa Herra alusta alkaen tämän "kalliin omaisuutensa kaikista kansoista". Muut kansat saavat vaeltaa omia teitänsä; Israelin tien määrää Herra.
Jo Abrahamille ilmoitti Jumala, mitä Hän tällä kansalla tarkoitti, antaen hänelle tuon suuren lupauksen: "sinun siemenessäs pitää kaikki kansat siunatuiksi tuleman." Egyptissä kasvoi perhe kansaksi. Se kesti täällä rasitusta ja sortoa, jota ei mikään muu kansa olisi kestänyt, kesti masentumatta 400 vuoden mitä kovimman orjuuden, sillä sen kanssa oli "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala." Kun tämän kovan koetuksen aika vihdoin oli päättynyt, pelasti Herra palvelijansa Mooseksen kautta Israelin lapset orjuuden maasta ja johdatti heidän matkansa Sinain korpeen. Täällä erämaan hiljaisuudessa, minne eivät maailman viettelevät äänet kuulu, ilmoittihe Herra kansallensa. Hän astui alas Sinain vuorelle, joka vapisi Hänen kunniastansa, antoi Israelin lapsille pyhän lakinsa ja vihki heidät pyhäksi kansaksensa. On kyllä totta, että kansa juuri täällä lankesi suureen syntiin, totta sekin, että Israelin lapset korvessa vaeltamisen aikana, vaikka Herra suurilla ihmeillä ja armonosotteilla johdatti heidän matkaansa, tuon tuostakin nurkuivat Häntä vastaan, olivat kiittämättömät ja tekivät syntiä, mutta kuinka syvään ja usein he lankesivatkin, kuinka vähän viehättävä tämä heidän retkensä monessa suhteessa onkin, niin varma on kumminkin ettei mikään kansa koko maan päällä ole niin merkillistä retkeä historiansa lehdille kirjoittanut. Se on, tämä retki, suuri ennustus, joka sisältää mitä tärkeimpiä opetuksia kaikille ajoille ja kaikille kansoille. Kaikkialla ilmaantuu Jumalan väkevyys, pyhyys ja armo sekä ihmissydämmen turmelus ja inhimillisen voiman mitättömyys. Pääsiäislampaan veri pelastaa Israelin lapset kuolemasta Egyptin maassa, sillä se ennustaa Jesusta Kristusta, joka on vapauttanut meidät ijankaikkisen kuoleman maasta. Israelin vaellus korvessa Kaananin maata kohden kuvaa kristityn vaellusta itsensäkieltämisessä taivasta kohti. Samoinkuin Israelin kansa oli velvoitettu noudattamaan Jumalan lakia, samoinkuin sen korvessa tuli oppia yhä paremmin täyttämään tämän lain vaatimuksia, tulee lunastetun ihmisen alati pysyä ja edistyä Jumalan liitossa. Täällä korvessa antoi Herra Israelin lapsille myös käskyt jumalanpalveluksesta, jonka menot, niinkuin tiedämme, olivat täynnä tulevan pelastuksen ennustuksia. Jota enemmän me pyhän raamatun valossa tarkastelemme Israelin vaellusta korvessa, sitä paremmin käsitämme, kuinka kaikki viittaa siihen hengelliseen valtakuntaan ja sen salaisuuksiin, jonka Kristus tuli perustamaan maailmaan. Suuret ja varsin merkilliset ovat tosiaan ne opetukset, joiden kautta Jumala jo tämän kansan lapsuudenaikana sen keskuudessa valmistaa pelastustansa langenneelle ihmissuvulle! Tuota ääretöntä juopaa pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä täyttämässä ovat uhrit, joista suuren sovintopäivän uhri on painavin, vaikka kohta niiden merkitys täydellisesti ilmaistaan kansalle vasta suuren ylimmäispapin uhratessa sen ja koko maailman syntien sovinnoksi Golgatan ristillä. Vaan toivossa voi Israelin kansa jo muinaisuuden hämärässä omistaa uuden testamentin armolahjoja.