Apostolien aikakausi (vuoteen 100).
I.
Kirkon, perustaminen ja sen aikuisimmat vaiheet.
— sinä olet Pietari ja tämän kallion päälle tahdon minä rakentaa minun seurakuntani, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Math. 16: 18.
Ilolla ja riemulla olivat Jesuksen opetuslapset Hänen tyhjän hautansa äärellä saaneet kokea, että heidän Herransa, jonka kirjanoppineet ja ylimmäiset papit olivat tappaneet, oli voittanut kuoleman ja eli. 40 päivän kuluessa saivat he vielä monta kertaa nähdä Hänen ja kuulla Hänen puhuvan taivaan valtakunnasta, kunnes Hän vei heidät Öljymäen vuorelle, josta Hän kirkastettuna astui ylös taivaasen. Noudattaen Hänen käskyänsä, palasivat he Jerusalemiin odottamaan "Isän lupausta", josta Hän oli heille puhunut. Poissa oli nyt heidän rakas Mestarinsa, taivaan korkeuteen oli "pilvi Hänen vienyt heidän silmänsä edestä." Hän oli jättänyt heidät tänne ja uskonut heille suuren tehtävän maan päällä. Niin hämärää, niin kummallista oli heistä vielä kaikki, mutta he olivat "yksimieliset rukouksissa ja anomisessa."
Läheltä ja kaukaa kokoontui kansaa Jerusalemiin Helluntaijuhlaa viettämään, ja juhlapäivän tultua vaelsivat ihmiset temppeliin rukoilemaan. Mutta eräällä kadulla seisahtuivat väkijoukot, sillä ihmeellinen tapaus veti heidän huomionsa puoleensa. "Humaus tapahtui äkisti taivaasta," täyttäen sen huoneen, missä apostolit olivat. Ihmiset menivät tiedustelemaan, mitä tässä huoneessa, tapahtui. He näkivät siellä kummia, selittämättömiä. Huoneessa oli muutamia galilealaisia miehiä, jotka puhuivat "muilla kielillä," niin että tänne kaukaisista maisia saapuneet muukalaisetkin omalla murteellansa saivat kuulla "Jumalan suuria tekoja." Turhaan kysyivät hämmästyneet ihmiset toisiltansa tämän selitystä. Jumalallinen ihme oli tapahtunut: Pyhä Henki oli vuodatettu apostolein päälle, ja ainoastaan Hän voi tämän ihmeen selittää. Silloin korotti Pietari äänensä ja puhui kokoontuneelle kansalle. Se oli sama Pietari, josta evankeliumissa niin monta kertaa puhutaan, sama mies, josta Herra oli niin suuria ennustanut, mutta jota Hän myös niin monta kertaa oli ankarasti nuhdellut, — sama ja kuitenkin toinen. Tullut on "totuuden Henki" johdattamaan häntä totuudessa, valaisemaan hänen sieluansa taivaallisella kirkkaudella, tukemaan häntä ylönluonnollisella voimalla. Ohitse ovat epäilyksen, epätoivon ja hengellisen pimeyden synkät hetket, jotka niin monesti ennen olivat eksyttäneet häntä, poissa pelko, joka kerran vaaran hetkenä oli saanut hänen Jesuksen kieltämäänkin. Innostuneena mutta vakaana astuu hän esiin, alttiina alottamaan sitä suurta työtä, jonka Herra oli hänelle uskonut. Hän on "kastettu Pyhällä Hengellä ja tulella" "kallioksi," jonka päälle Herra rakentaa seurakuntansa. "Apost. Tekojen" 2:ssa luvussa kerrotaan meille tämä Pietarin uuden testamentin ensimmäisenä Helluntaipäivänä pitämä puhe. Se on lyhyt, mutta täynnä Pyhän Hengen voimaa ja ylönluonnollista valoa. Perustuen profeetain ennustuksiin, selittää apostoli sanankuulijoilleen sen ihmeen, jonka todistajina he itse nyt olivat, todistaen, että Jesus Natsarenus, jonka he "vääräin miesten kätten kautta olivat ristiinnaulinneet ja surmanneet, on Kristus ja Herra". Pietarin sanat "kävivät läpitse heidän sydämmensä"; he näkivät minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet ja kysyivät omantunnon tuskassa apostoleilta: "te miehet, rakkaat veljet, mitä meidän pitää tekemän". Taas korotti Pietari äänensä, lausuen sen kalliin nimen, jossa kaikki synnit annetaan anteeksi, kehoittaen heitä antaman kastaa itsensä Jesuksen Kristuksen nimeen. Vielä samana päivänä otettiin kasteen kautta lähes 3,000 henkeä kristillisen seurakunnan yhteyteen.
Tämä Helluntaipäivä on kristillisen kirkon syntymäpäivä. Pieni ja vähäpätöinen oli se joukko, joka silloin vihittiin taistelemaan totuuden ja valon taistelua synnin ja pimeyden valtaa vastaan — pieni ja vähäpätöinen tosiaan, jos sen voimia arvostellaan tavallisen laskun mukaan! Mutta se ei turvaakaan maallisiin apukeinoihin, vaan Herran väkevyyteen ja totuuden omaan vastustamattomaan voimaan, ja sentähden on sen voitto varma.
Nuori seurakunta herätti pian suurta huomiota Jerusalemissa. Ylimmäiset papit ja kirjanoppineet, jotka niin suurella huolella olivat koettaneet saada huhua Jesuksen ylösnousemisesta vaikenemaan, saivat taasenkin kuulla ihmeellisiä sanomia. Temppelissä olivat Pietari ja Johannes Kristuksen nimen voimalla parantaneet ramman, ja kansa oli sykkivin sydämmin kuullut heidän julistavan pelastuksen sanomaa tästä "Jumalan Pojasta", joka kuolleista herätetty oli. Levottomuudella näkivät Jesuksen katkerimmat veriviholliset, että kristittyjen luku päivä päivältä kasvoi. Mikä neuvoksi? Pietari ja Johannes pantiin kiinni, vietiin vankilaan ja tuotiin ylimmäisten pappein raadin eteen. Vaan turhaan koettivat Juutalaisten ylimykset rakentaa salpoja totuuden mahtavalle virralle, turhaan koettivat he uhkauksilla ja väkivallalla saada Jesuksen tunnustajia vaikenemaan. Pyhää Henkeä ei voi kenkään kahleilla sitoa, Hän murtaa ne! Tässä ei riittänyt ihmisneuvo eikä ihmisvoima. Voittosasti levisi Herran sana, yhä suuremmalla riemulla kaikui ristiinnaulitun Vapahtajan kiitos ja kunnia kristittyjen huulilta. Raadissa ruvettiin neuvottelemaan apostolein surmaamista, mutta farisealainen Gamaliel sai raadin jäsenet luopumaan tästä yrityksestä kun hän varoittaen lausui: "jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukee; vaan jos se on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä." Kuinka voittamattomat ja kurjat olivat tämän omissa silmissään niin mahtavan raadin tuumat, kun se vielä kerran uhaten kielsi apostoleita puhumasta Jesuksen nimessä ja pieksettyään heitä, laski heidät menemään. Ilolla kärsivät nämä tämänkin, sillä he tiesivät, kenen tähden he kärsivät, ja kiittäen ja ylistäen Herraa palasivat he Hänen viljavainiollensa elämän sanaa kylvämään.
Elleivät apostolit ja Jesuksen ensimmäiset tunnustajat olisi muuta maan päällä toimittaneet, kuin osottaneet, että he, totuutta puolustaen, uskalsivat alottaa taistelun koko maailmaa vastaan, olisivat he jo tälläkin ansainneet ikuisen kiitoksen. Ja kuitenkin on heidän kunniansa paljoa suurempi! Niin ihmeellisen kaunis on kristillisen kirkon aamukoitto, ettei sen vertaista historian lehdiltä löydy. Näiden kristittyjen elämästä säteilee meitä kohtaan rakkaus, joka "ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei vihaan syty eikä pahaa ajattele". Kaikki omaisuus on yhteinen, ei mikään eripuraisuus, ei mikään itsekkäisyys vielä pääse häiritsemään rauhan ruhtinaan valtakuntaa maan päällä. Kaikki ovat "yksi sydän ja yksi sielu". Ei milloinkaan ole toivon tähti niin kirkkaasti valaissut Herran tunnustajain tietä taivaallista kotia kohti, ei milloinkaan usko niin voimallisesti voittanut maailmaa kuin silloin. Herran kunniasta ja Hänen kättensä töistä kerskaa tämä seurakunta, "auringon koitosta hänen laskemiseensa asti" kiittää se Hänen nimeänsä. Ylönluonnollisilla armolahjoilla asuu Herra seurakuntansa keskuudessa, vahvistaen sitä suurilla ihmetöillä, sillä pian on veristen vainojen päivä koittava, jolloin sen uskoa kysytään. Vähän aikaa saa se nauttia rauhaa maailmaltakin, ennenkuin Juutalaisten kostonhimo hylkää viisaan Gamalielin neuvon, ja verisen taistelun kauhut häiritsevät sen rauhaa Pyhässä Hengessä. Me seisahdumme kernaasti ihmettelemään tätä ylönluonnollista rauhaa keskellä riehuvan elämän häiriötä, ennenkuin käymme eteenpäin tulevien aikojen vaiheita katselemaan, samoinkuin matkamies viipyy ihailemassa kirkkaan lähteen pintaa, missä sinertävä taivas kangastaa, ennenkuin hän jatkaa matkaansa taistelevan virran rannalla.