Stefanus.
— joka henkensä kadottaa minun tähteni, hän pitää sen tallella. Luuk. 9: 24.
Jo varhain saivat Jesuksen tunnustajat kokea että maailma vihasi heitä kuolemaan asti, niinkuin se Herraakin oli vihannut. Veritodistajan nimi on ensimmäisiä kirkkohistorian lehdillä, ja lukemattomat ovat ne, jotka ovat antaneet henkensä Jesuksen nimen tähden. Monta kertaa ovat pimeyden voimat kokoontuneet Herran seurakuntaa vastaan, koettaen vereen tukehuttaa sen tulevaisuuden, monta kertaa ovat Jesuksen vihollisten riemuhuudot kaikuneet surmattujen kristittyjen haudoilla, mutta totuus on aina lopullisen voiton saanut. Juuri kuolemallaan ovat Herran tunnustajat voittaneet; historia todistaa, että "martyyrein veri on ollut kirkon siemen."
Jokapäiväisen elämän huolista kutsuu maailmakin usein ihmisiä ihailemaan suuria tekoja ja loistavia töitä, se seppelöitsee sankareitaan ja pystyttää muistopatsaita heidän haudoillensa; mutta katoavaiset ovat kumminkin lopullisesti sen suurimmatkin voitot, sen seppeleet lakastuvat, sen muistopatsaat murtuvat. Mutta kirkon historia tietää kertoa voitosta, joka ei milloinkaan katoa,'kunniasta, joka ei vähene. Jumalan valtakunnan vaiheet maan päällä viittaavat ijankaikkisuuteen, sen sankarein "kruunu" ei koskaan kadota kirkkauttaan. Todistajina ovat etupäässä Jesuksen veritodistajat ja ensimmäisenä heistä Stefanus.
Lyhyt on tämän miehen elämäkerta — lyhyt, ja kuitenkin sisältää se niin paljon. — Jo varhain — niin kertoo meille "Apost. Tekojen" kirjoittaja Luukas — täytyi apostolein luopua seurakunnan vaivaishoidosta, koska kristittyjen päivä päivältä karttuva luku ei myöntänyt heille aikaa tätä tointa jatkamaan. Silloin valittiin seitsemän miestä sanottua virkaa hoitamaan. Yksi näitä n.s. diakoneja oli Stefanus. "Täynnä uskoa ja väkevyyttä teki hän ihmeitä ja tunnustähtiä kansan seassa," vaan sai siten paljon vihamiehiäkin. Jerusalemissa löytyväin synagogain edustajat rupesivat vastustamaan häntä, ja kun hän Pyhän Hengen voimalla kumosi heidän väitöksensä ja heidän häveten täytyi myöntää, etteivät voineet vetää vertoja sille viisaudelle, joka hänen puheessaan ilmaantui, ottivat he hänen kiinni ja veivät hänen raadin eteen. Luukas ei täydellisesti kerro, minkä kysymyksen johdosta riita oli syntynyt, mutta sen verran käy selville, että keskustelu pääasiallisesti oli koskenut Mooseksen lain käsitystä ja profeetain ennustuksia, sanalla sanoen Juutalaisten uskonnon pääkohtia, joita Stefanus oli selittänyt uuden testamentin kannalta. Neljä vuotta aikuisemmin oli sama raati kokoontunut tutkimaan samankaltaista kysymystä. Silloin seisoi sen edessä Jesus Kristus, tällä kertaa se mies, joka ensimmäisenä Hänen tunnustajistaan oli kuolemallaan todistava uskonsa. Tutkinto alkoi. Väärät todistajat astuivat esille väittäen, että Stefanus oli "puhunut pilkkasanoja temppeliä ja lakia vastaan." Muistiko tämä Stefanus jo heti oikeudenkäynnin alussa, miten hänen Herransa vääräin todistajain todistusten nojalla oli kuolemaan tuomittu, poistiko taivaallisen ilon tunne siitä, että hän pian oli seuraava Herraansa ijankaikkisen autuuden majoihin, kaikki maalliset ajatukset, itse kuoleman kauhutkin hänen sielustansa — sitä ei mainita, mutta kun "Apost. Teoissa" kerrotaan, että "kaikki ne, jotka raadissa istuivat, katsoivat hänen päällensä ja näkivät hänen kasvonsa niinkuin enkelin kasvot", säteilee tämän vangin silmistä meitä kohti kirkkaus, joka ennustaa suurta voittoa. Ja kun hän sitten vastaa ylimmäispapin kysymykseen, ovatko syytökset oikeat, ja pitää tuon Luukaksen "Apost. Tekojen" 7:ssä luvussa kertoman puollustuspuheen, tunnemme hänessä Herran valitun välikappaleen, uskonsankarin, jota kunnian Jumala tukee. — Stefanuksen tarkoitus oli osottaa tuomareilleen ja muille sanankuulijoilleen, kuinka pimitetty Juutalaisten, tämän Jumalan oman kansan käsitys uskonnollisissa asioissa oli, ja johdattaa heitä käsittämään lain ja liiton hengellistä merkitystä. Ihmeellisellä taidolla kertoi hän Israelin kansan historian pääpiirteet, näyttäen, miten tämä kansa tuon tuostakin oli vastustanut Herraa ja eksynyt Hänen osottamalta tieltään. Liitonmaja korvessa vaeltamisen aikana ja Salomonin temppeli ilmaisivat, kun niitä oikein käsitettiin, muun muassa senkin suuren totuuden, että "taivas on Herran istuin ja maa hänen jalkainsa astinlauta", vaan ulkonaisiin menoihin jähmettynyt juutalaisuus ei uuden testamentin valossakaan päässyt tähän käsitykseen, ja sentähden puhui Stefanus turhaan, hän kun tältä kannalta asiaa käsittäen puolustihe sitä syytöstä vastaan, että hän olisi pilkannut temppeliä, Varmaankin huomasi hän kuulijakuntansa katsannosta, etteivät hänen sanansa olleet vaikuttaneet mitä hän oli tarkoittanut, varmaankin pakotti läsnäolijain yhä karttuva kylmäkiskoisuus ja paatumus hänen lopettamaan, koska hän yhtäkkiä keskeytti puheensa ja hänen ajatusjuoksunsa johtui muualle. Pyhä viha valtaa hänen sielunsa ja leimahtaa salamanliekkinä hänen sanankuulijoihinsa. "Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämmestä ja korvista! te olette aina Pyhää Henkeä vastaan" huudahtaa hän lausuen, että he, esi-isiensä tapaa noudattaen, ovat "pettäneet ja murhanneet vanhurskaan," jonka profeetalta heidän esi-isänsä olivat vainonneet. Vaikutus oli yhtä luonnollinen, kuin kamala. Juutalaisten ylpeät ylimykset, vihaan yllytetty kansa, joka kerskasi sukulaisuudestansa Abrahamin kanssa, sai kuulla näin ankaran tuomion suuresta rikoksesta syytetyn vangin huulilta! Tuo juhlallisen näkönen oikeudenistunto muuttui silmänräpäyksessä kauheasti meluavaksi kokoukseksi, nuo vakaat tuomarit, jotka tähän saakka olivat säilyttäneet jonkunmoisen tasapuolisuuden varjon, huusivat raivossa kostoa. Kun he "kiristelivät hampaitansa hänen päällensä," ei kukaan enää ajatellut oikeuden laillista jatkamista, ja Stefanus näki selvästi, mikä kohtalo häntä odotti. Hän ei aio mitään enää puolustukseksensa puhua, sillä hän tietää sen turhaksi, tahi oikeammin, hänen ajatuksensa ovat jo muualla. Tyyneenä seisoi hän tämän verihimoisen joukon keskellä, ikäänkuin tuo hirveä viha, jonka esineenä hän oli, ei ensinkään olisi tarkoittanut häntä. Taivasta kohti loi hän silmänsä ja siellä näki hän kirkkaudessa sen Herran, jota hän rakasti ja jonka kunniaksi hän oli valmis uhraamaan kaikki. [Ainoastaan kolmelle ihmiselle on kirkastettu Vapahtaja taivaasen astumisensa jälkeen ilmaantunut. Paitsi Stefanus saivat Paavali ja Johannnes nähdä Hänen.] Kuinka hurjasti kostonhuudot kaikuvatkin, kuulemme kuitenkin hänen äänensä, kun hän vielä kerran puhuu kokoussalissa ja sanomattomalla ilolla lausuu: "katso minä näen taivaan avoinna, ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikialla kädellä." Mutta taistelu ei vielä ollut loppuun taisteltu, voitto ei vielä voitettu! Taivaallinen näky katosi jälleen, kuoleman kauhut lähestyivät. Hillitsemättömän vihan vimmassa karkasivat kaikki yksimielisesti Stefanuksen päälle ja ajoivat hänen ulos kaupungista. Me tiedämme ettei Juutalaisilla ollut oikeutta tuomita ketään hengiltä, mutta heidän kostonhimonsa oli nyt niin kiihtynyt, ettei tämäkään seikka voinut sitä hillitä. Hyvin luultava on, että Stefanuksen viimmeinen matka kulki samaa tietä, jota Jesus oli vaeltanut, kun Hän vietiin ristiinnaulittavaksi, vaan jollei niin ollutkaan laita, voimme erittäin hänen viimeisistä hetkistänsä päättää, ketä hän muisti ja ajatteli loppuun asti. Hänen seisoessaan raadin edessä oli pyhä viha hetkeksi syttynyt hänen sydämmessään, mutta hetkeksi vain. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen, kärsi hän sitten valittamatta sen äärettömän vääryyden ja vihan, jonka alaiseksi hän joutui. Kun murhaajain kivet alkoivat särkeä hänen jäseniään, rukoili hän: "Herra Jesus ota minun henkeni," ja laskettuaan polvilleen huusi hän suurella äänellä: "Herra älä lue heille tätä syntiä." Vielä hetkisen jatkavat murhaajat veristä työtänsä, kunnes heidän uhrinsa kuolema vihdoin saa heidän vihansa asettumaan ja he palajavat kaupunkiin. Ajatteliko kukaan heistä silloin, minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet? Suliko yksikään sydän tässä joukossa, nähdessään sitä rakkautta verivihollisiin, joka kuoleman katkerimpana hetkenä ei ajatellut muuta kostoa heille, kuin että Jumala antaisi heidän syntinsä anteeksi? Aavistiko kukaan, minkä suuren voiton Stefanus kuolemallaan oli voittanut Jumalan valtakunnalle, minkä kunnian hän itse oli saavuttanut? Luukas ei mainitse mitään tästä; hän päättää Stefanuksen elämäkerran vain näillä sanoilla: "hän nukkui," siten ikäänkuin kehottaen meitä kirkon ensimmäisen marttyyrin kuolemaa muistaessamme ajattelemaan sitä rauhaa, joka on tallella kaikille niille, jotka loppuun asti pysyvät uskollisina.
Vanhoista ajoista asti on kirkossa säilynyt se luulo, että Stefanus oli nuori ja ulkomuodoltaan kaunis, mutta jos niin olikin, ilmaantuu hänen elämässään taivaallinen kauneus, joka ei tarvitse edellistä avuksensa, asettaaksensa silmiemme eteen henkilön, jonka ylevyyttä ja jaloutta eivät vuosituhannet voi himmentää. Hänen nimensä on kirkkohistorian kalliimpia, ja senpätähden viettää kristillinen kirkko vielä tänä päivänä erityistä juhlapäivää tämän suuren uskonsankarin muistoksi, siten kunnioittaen sitä Herraa, joka heikoissa ihmisissä voi väkevä olla.
III.
Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan. Jaakop vanhempi kärsii marttyyrikuoleman.
— teidän pitää minun todistajani oleman, sekä Jerusalemissa, että koko Judeassa, ja Samariassa, ja sitte maailman ääreen. Apost. Teot 1: 8.
Stefanuksen rohkea tunnustus ja sankarikuolema kiihotti hänen vihollisiaan mitä katkerimmasti vihaamaan kristityitä. Mutta kun ruvettiin vainoomaan kristillistä seurakuntaa ja siten koetettiin kokonaan se masentaa, lisäsi tämä vaino päinvastoin Jesuksen tunnustajain lukua. Kristityt pakenivat nimittäin Jerusalemista, levittäen evankeliumin sanomaa Palestinassa, vieläpä sen rajojen ulkopuolellekin. Näin pakottaa kaikkivaltias Jumala pimeyden valtaakin tarkoituksiansa palvelemaan ja perille saattamaan. Diakoni Filippus saarnasi kristinuskoa Samariassa. Myöskin Pietari ja Johannes, jotka muiden apostolein kanssa olivat, vainoa pelkäämättä, jääneet Jerusalemiin, saapuivat tänne, saatuaan kuulla Herran sanan tässäkin maakunnassa päässeen vaikuttamaan ihmisten sydämmissä. Pyhän Hengen saivat Samarialaisetkin, ja Jumalan sana levisi heidän ennen niin pimitetyssä maakunnassaan. Pietari ja Johannes palasivat Jerusalemiin, Filippus vaelsi Gatsaan päin ja tapasi matkallansa Etiopian kuningattaren kamaripalvelian, tämän palatessa Jerusalemista, missä oli käynyt rukoilemassa. Tämä mies oli — me voimme melkein varmuudella sen olettaa — n.s. proselyyti, s.o. juutalaisuuteen otettu ja Mooseksen lakia noudattava muukalainen. Hän istui vaunuissansa ja luki Esaias-profeetaa, kun Filippus, tuntien sydämmessään Pyhän Hengen vaatimuksen, meni hänen luoksensa. Selitettyään hänelle profeetan sanat "karitsasta, joka ei avannut suutansa" kastoi hän hänen Jesuksen opetuslapseksi. — Lähestymäisillään on se aika, jolloin kristinusko murtaa rajat kansojen väliltä ja kutsuu kaikkia ilman erotuksetta Jumalan armon osallisuuteen. Tähän saakka oli kirkon yhteyteen otettu ainoastaan Juutalaisia; nyt oli pakanoillekin pelastuksen hetki tullut.