Kovaa vainoa kestettyänsä jonkun aikaa, saivat kristityt nauttia verrattain pitkää rauhaa. Luukas mainitsee, että "seurakunnilla oli rauha kaikessa Judeassa, ja Galileassa ja Samariassa, ja enenivät vaeltain Herran pelvossa ja täytettiin Pyhän Hengen lohdutuksella". Saarnaten evankeliumia ja tehden ihmetöitä vaelsi Pietari seudusta toiseen. Matkoillansa tuli hän kerran Joppeen, missä hän viipyi kauan aikaa. Hän asui meren rannalla Siimon nimisen miehen talossa, joka ajan rakennustavan mukaan oli varustettu lakealla katolla. Eräänä päivänä — niin kerrotaan "Apost. Teoissa" meni apostoli katolle rukoilemaan, kunnes ruoka, jota hänelle paraikaa laitettiin, valmistuisi. Kello oli 12 päivällä. Aava meri välkkyi auringon loistossa hänen silmiensä edessä, tarjoten mitä kauniinta näköalaa ja kehottaen häntä kiittämään ja ylistämään koko maailman Herraa. Ihmeelliset tunteet valtasivat hänen sielunsa, "hän tuli horroksiin." Silloin näki hän taivaan aukenevan, huomasi "astian, niinkuin suuren liinaisen, neljältä kulmalta sidotun, joka laskettiin alas taivaasta maan päälle." Siinä oli "kaikenlaisia nelijalkaisia maaneläimiä ja metsillisiä, ja matelevaisia ja taivaan lintuja." Mitä tämä merkitsi? Pietari kuuli kummaksensa äänen, joka kehotti häntä tappamaan ja syömään. Hän vastasi: "en suinkaan, Herra; sillä en ole minä ikänä syönyt mitään yhteistä eli saastaista," mutta ääni sanoi: "mitä Jumala on puhdistanut, älä sinä sano sitä yhteiseksi." Näky katosi jälleen, kaikki oli entisellään. Ihmetellen katseli apostoli avaruuteen, epäillen, mitä hänen tulisi tästä ajatella. Kangastusko oli heijastanut hänen silmissään, untako oli hän nähnyt? Ei, se ei ollut mikään kangastus, ei mikään turha tavallinen uni! Jumala oli tällä näyllä tahtonut ilmaista apostolillensa, että pakanoillekin nyt elämän sana oli julistettava, ettei heidän saastaisuutensa estänyt heitä kuulemasta evankeliumia Hänestä, joka oli tullut syntisiä pelastamaan. Samassa ilmoitti Henki Pietarille, että kolme miestä etsi häntä. Hän astui alas katolta, näki miehet ja kysyi heiltä, mitä varten he olivat tulleet häntä tapaamaan. Miehet kertoivat, että roomalainen; sadanpäämies Cornelius Caesareasta oli, "pyhän enkelin" käskyä noudattaen, lähettänyt heidät häntä luoksensa pyytämään. He sanoivat tämän Corneliuksen olevan Jumalaa pelkääväisen miehen, joka halusi kuulla "sanoja" Pietarilta. Seuraavana päivänä lähti apostoli miesten kanssa Caesareaan; heitä seurasi muutamat "veljet" Jopesta. Vasten Mooseksen lakia oli hän ottanut vastaan pakanoita, vasten saman lain selvää sääntöä matkusti hän nyt pakanain luo! Pyhän Hengen valaisemana, käsittää hän nyt mitä Jumala tuolla merkillisellä näyllä Simonin talossa Jopessa tarkoitti eikä epäile enää.
Cornelius oli kutsunut luoksensa sukulaisensa ja ystävänsä kuulemaan tuota odotettua vierasta miestä. Jo saapui Pietari hänen taloonsa; Cornelius meni häntä vastaan, lankesi maahan hänen eteensä ja rukoili häntä. Roomalainen sotapäällikkö ylenkatsotun, köyhän juutalaisen jalkain juuressa, — Jumalan valitun, muista kansoista erotetun pyhän kansan jäsen saastaisen pakanan katon alla! Mitä jyrkimmät vastakohdat tapaavat tässä toisensa; vaan uusi aika on jo koittanut, vastakohdat poistetaan, sydämmet sykkivät rakkautta, saman Isän lapset tuntevat vihdoin toinen toisensa ainoan Pojan nimessä! Sanottuaan Corneliukselle, että hän (Pietari) oli vain ihminen, jota ei saa Jumalana kunnioittaa, astui Pietari hänen huoneesensa. Kuultuansa vielä kerran, että Cornelius ylönluonnollisen ilmoituksen johdosta oli käskenyt hänen luoksensa, ja kerrottuaan, miten Jumala hänellekin oli osottanut tahtonsa olevan, että hän, poiketen juutalaisen lain säännöstä, kävisi pakanoitten luona, alkoi apostoli tänne kokoontuneille julistaa pelastuksen sanomaa. Hän julisti rauhaa Jesuksen Kristuksen kautta, puhuen siitä Herrasta, joka oli ristiinnaulittu ja kuolleista ylösnoussut, elävitten ja kuolleitten tuomarista, jonka nimen kautta kaikki synnit annetaan anteeksi. Pyhä Henki tuli kaikkein päälle, vastustamattomaksi todistukseksi, että Jumala nyt tahtoi kutsua pakanatkin valtakuntansa alamaisiksi. Kasteen kautta otettiin tässä tilaisuudessa ensimmäiset pakanat kristillisen seurakunnan yhteyteen.
Jerusalemissa moittivat kristityt Pietaria siitä, että hän oli käynyt pakanain luona ja syönyt heidän kanssansa. Vaan kun hän heille kertoi kaikki, vieläpä senkin että Pyhä Henki oli tullut pakanainkin päälle, vaikenivat he, kunnioittivat Jumalaa ja lausuivat: "Jumala on antanut pakanoillekin kääntymyksen elämään."
Mutta näiden vuosien kirkkohistoria kertoo meille muutakin, ei ainoastaan kirkon rauhallista edistymistä. Se mainitsee nimen, joka herättää meissä kauhua ja inhoa, ja luo veriset näytelmät silmiemme eteen. Tämä nimi on Herodes. Se on Juutalaisten historiasta jo ennenkin tunnettu. Herodes oli sen kuninkaan nimi, joka, koettaessaan tappaa Jesus-lapsen, tahrasi muistonsa Betlehemin lastenmurhalla. Hänen poikansa Herodes Antipas surmasi Johannes Kastajan. Viimemainitun veljenpoika Herodes Agrippa istui nyt valtaistuimella ja oli tullut Jerusalemiin. Sukunsa verenhimo ja hengellinen sokeus ilmaantuu hänessäkin mitä hirmuisimmalla tavalla. Luukas mainitsee että "hän otti muutamia seurakunnasta kiinni, vaivataksensa, ja mestasi Jaakopin, Johanneksen veljen, miekalla". Tämä Jaakop, tunnettu liikanimellä "vanhempi," oli ensimmäinen Herran 12 opetuslapsesta, joka kastettiin Mestarin kasteella kuolemaan. Kirkastuksen vuorella oli hän Pietarin ja veljensä Johanneksen kanssa nähnyt Jesuksen taivaallisessa kunniassa, Getsemanessa oli hän näiden molempain opetuslasten kera läheltä katsellut Herran kovaa taistelua vähää ennen Hänen kuolemaansa, ja muissakin tilaisuuksissa olivat nämä kolme opetuslasta olleet vapahtajan erinomaisen armon ja suosion esineinä. Muuten puhutaan Jaakop vanhemmasta uudessa testamentissa hyvin vähän eikä hänen kuolemastaankaan muuta mainita, kuin mitä vasta kerroimme. Mutta kun hänen päänsä putosi mestauslavalle, silloin sammui Herran uskollisen palvelian elämä, miehen, joka paljon oli kokenut ja suuria ihmeitä nähnyt. Autuas se, joka, seuraten Herraa, uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti! — Kun Herodes huomasi että Jaakopin kuolema miellytti Juutalaisia, antoi hän ottaa Pietarinkin kiinni ja sulkea hänen vankihuoneesen. Ahdistettu seurakunta rukoili Jumalaa, joka oli sen turva koetuksen ja murheen, niinkuin ilon ja riemunkin hetkinä. Eräänä yönä oli paljo kristityltä Jerusalemissa kokoontunut Marian, Johannes Markuksen äidin, huoneesen. Vaikka päivä oli loppunut, pysyivät he vielä valveilla ja rukoilivat. Joku kolkutti ovelle. Mentiin katsomaan, kuka siellä oli. Ken voi kuvata heidän iloansa, kun Pietari astui sisälle? Hän kertoi heille, että Herran enkeli oli tullut vankihuoneesen, kirkkaudellaan valaissut sen, puhutellut häntä sillä seurauksella, että kahleet olivat pudonneet pois hänestä, sekä että enkeli oli vienyt hänen ulos, hiljaa vaan voimallisesti poistaen kaikki esteet. — Aamulla lähetti Herodes Pietaria noutamaan vankihuoneesta, mutta turhat olivat hänen yrityksensä, sillä tällä kertaa oli Herra päättänyt toisin. — Vähän tämän jälkeen istui Herodes eräänä päivänä valtaistuimellaan Caesareassa, esiintyen kansalle mahtavassa kuninkaallisessa loistossa. Vietettiin juhlaa Rooman keisarin kunniaksi. Kansan huviksi oli toimitettu näytelmiä ja muita huveja, ja mieltymyksellä katseli kuningas juhlan iloa ja loistoa. Hän korotti äänensä ja puhui muutaman sanan. "Jumalan ääni eikä ihmisen, se on" huusi ihastunut kansa. Näin kauan, vaan ei kauemmin, sai tämä jumalaton kuningas nauttia maailman saastaista iloa ja lumoutua sen katoavaisesta loistosta. Paikalla saavutti hänen inhottava tauti, joka pian teki lopun hänen elämästänsä ja vaati hänet tilille vanhurskaan Jumalan eteen. — Kuinka surkea, kuinka synkän pimeä ja toivoton on tämän Herodeksen kuolema, jos sitä vertaamme esim. sen Herran palvelian loppuun, jonka hän muutamia päiviä ennen oli surmannut!
IV.
Apostoli Paavali.
— Jumalan armosta minä olen se, kuin minä olen, ja hänen armonsa minua kohtaan ei ole tyhjä ollut, vaan minä olen enemmän työtä tehnyt kuin muut kaikki; mutta en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka minussa on. 1 Kor. 15: 10.
Kertoessaan Stefanuksen kuolemasta mainitsee Luukas, että "todistajat panivat vaatteensa yhden nuorukaisen jalkain juureen, joka kutsuttiin Saulus." Suostuen marttyyrin kuolemaan tahtoi tämä mies vartioimalla murhaajain vaatteita, jotka nämä, voidaksensa vapaammin toimittaa veristä työtänsä, olivat riisuneet yltänsä, olla avullisena heidän kauheassa toimessaan. Kotosin Tarsus nimisestä kaupungista Kilikian maakunnasta, oli Saulus jo nuorena tullut Jerusalemiin mainion Gamalielin koulussa oppiaksensa juutalaisen uskonnon syviä salaisuuksia käsittämään. Kuuliaasti oli hän antautunut farisealaisen opinjärjestelmän mitä ankarimpaan noudattamiseen, nuorukaisen innolla oli hän asettaunut sen palvelukseen. Natsarealaisten, ylönkatsottu, vaan kasvava joukko herätti hänessä kiihkoa ja katkeraa vihaa heitä vastaan. Me näemme hänen Stefanuksen kuoleman jälkeen "raatelevan seurakuntaa" Jerusalemissa, hänen kerrotaan käyneen huone huoneelta, ottaneen miehet ja vaimot ja panettaneen heidät vankeuteen. Ylimmäisten pappein ja kirjanoppineiden luona oli hän saavuttanut suuren maineen ja suosion, niin että hän, vaikka hän tähän aikaan luultavasti ei ollut kuin noin 30 vuoden ikäinen, ylimmäiseltä papilta sai valtakirjan Damaskuksessakin vangita ja kahleissa Jerusalemiin tuoda kaikki, jotka siellä tunnustivat Jesuksen nimeä. Muutamine apulaisineen lähti Saulus matkalle, täynnä rohkeutta ja intoa. — Jo välkkyivät kuuluisan Damaskuksen kauniit rakennukset auringon valossa Sauluksen silmien edessä, kehottaen häntä toimintaan ja työhön. Muutama hetki vain, ja hän oli väsyttävän, ykstoikkoisen matkansa perillä! Mutta Jumala taivaassa oli toisin päättänyt. Sauluksen, fariseuksen, kuolemanhetki oli tullut, Paavalin, Jesuksen Kristuksen apostolin, elämä oli täällä alkava. Äkkiä leimahti häntä vastaan valkeus, kirkkaampi taivaalla loistavan auringon valoa, se häikäsi hänen silmiänsä ja löi hänen pelosta vapisevana maahan. Sanomattoman hämmästyksen valtaamana kuuli hän äänen, joka sanoi: "Saul, Saul miksis minua vainoot?" Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä, mutta se oli tarpeeksi vakuuttamaan häntä siitä, että hän täällä oli tavannut jonkun, jota vastaan hän ei ensinkään mitään voinut. "Kuka sinä olet, Herra" kysyi hän, ja Herra sanoi: "minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun potkia tutkainta vastaan." Saatuansa käskyn mennä kaupunkiin, missä hänelle oli sanottava, mitä hänen piti tekemän, nousi Saulus ylös jatkaaksensa matkaansa. Kuinka kaikki oli muuttunut! Hän, tuo äsken vielä niin ylpeä mies, joka aikoi komeasti ratsastaa Damaskukseen ja siellä Juutalaisten synagogassa esiintyä mahtavana ylimmäisen papin lähettiläänä kauhuksi kaikille kristityille, tulee nyt kaupunkiin itse pelosta vapisevana. Hänen matkakumppaninsa taluttavat häntä kädestä, sillä hän on sokea, etsii turvaa ja tarvitsee apua paremmin kuin kukaan muu. Kolme päivää oli hän tässä tilassa, ei syönyt eikä juonut, Pimeys peitti hänen silmänsä, onnettomuutta ja tuskaa täynnä oli hänen sydämmensä. Oli siis totta, että Jesus Natsarealainen, jota hän oli ylönkatsonut, pilkannut, vihannut, oli Herra ja asui kunniassa korkeudessa. Yhtenä ainoana kauheana rikoksena esiintyi koko hänen mennyt elämänsä hänen muistissansa, täyttäen kuoleman kauhuilla hänen sielunsa. Oliko hänen epätoivoon nääntyminen vai voiko vielä lohdutusta ja pelastusta löytyä? Saulus rupesi rukoilemaan, vaan kova oli taistelu hänen sydämmessään, ennenkuin hän oli valmis vastaanottamaan Jumalan armoa Jesuksessa Kristuksessa. Vihdoin saapui hänen luoksensa eräs kristitty nimeltä Ananias, "pani kätensä hänen päällensä ja sanoi: rakas veljeni Saul! se Herra lähetti minun, Jesus joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit, että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin." Nyt aukenivat hänen silmänsä, hän kastettiin Jesuksen opetuslapseksi; ylönluonnollinen rauha ja kirkkaus poisti pimeyden varjot hänen sydämmestään. Herra oli kyllä sanonut Ananiakselle, että Saulus vielä oli paljon kärsivä Hänen nimensä tähden ja epäilemättä näki tämä nyt jo aavistuksessa lukemattomia vaaroja ja kovia koetuksia sillä uudella tiellä, jota hänen vastedes tuli vaeltaa, mutta hän tiesi myöskin olevansa Herran "valittu ase, kantamaan Hänen nimeänsä pakanain, ja kuningasten, ja Israelin lasten eteen," ja tämä tieto täytti hänen sielunsa ennen aavistamattomalla ilolla. Kaikki rikkaat luonnonlahjansa, syvän järkensä, hehkuvan mielikuvituksensa, väsymättömän voimansa, järkähtämättömän tahtonsa — koko elämänsä tahtoo hän tästä aikain uhrata sen Herran palvelukseen, jota hän tähän asti niin katkerasti oli vihannut, sillä Pyhä Henki on vihkinyt hänen totuuden palvelukseen. Niin valitsee ihmeitten Jumala välikappaleensa, niin paimentaa "sielujen piispa" "eksyneitä lampaita" maailman korvessa!
Damaskuksen kristityt, jotka hämmästyksellä olivat odottaneet Sauluksen tuloa sinne, saivat pian kummaksensa ja suureksi iloksensa kuulla hänen synagogassa saarnaavan Kristuksesta. Vaan jonkun ajan kuluttua, ja saatuansa jo täällä Damaskuksessa kokea uskottomain Juutalaisten väijyvää vihaa, lähti hän. Pyhän Hengen johdattamana, Arabiaan, siellä yksinäisyydessä kehittyäksensä suurta apostolista työtänsä varten. Meillä ei olisi minkäänlaisia tietoja tästä ajasta (sitä on arvosteltu noin 2-3 vuodeksi), ellei hän itse kirjeessään Galatilaisille sivumennen siitä mainitsisi. Palattuaan Arabiasta, kävi hän Jerusalemissa, missä sama Barnabas, jonka kanssa hän sittemmin monessa paikassa teki työtä Herran viinamäessä, vei hänen apostolein tykö, kertoen heille että tämä Saulus, jonka paljas nimi vielä herätti kauhua Jesuksen tunnustajissa, oli tullut saman Herran uskolliseksi palvelijaksi. Pelkäämättä hän nyt Jerusalemissakin saarnasi Jesuksesta, kunnes Juutalaiset rupesivat ajattelemaan hänen surmaamistansa ja hän taas vetäytyi pois näyttämöltä. Hän meni syntymäkaupunkiinsa Tarsukseen, odottaen siellä sitä päivää, joka oli kutsuva hänen esille julkisuuteen. Vielä kerran, yhden ainoan kerran vain, sai hän nauttia lepoa ja rauhaa. Siitä hetkestä aikain, jolloin Barnabas sitten tuli pyytämään häntä ryhtymään evankeliumin julistamisen suureen työhön, oli hänen elämänsä loppuun asti alituista työtä ja taistelua.
Lähellä Orontes-virran suuta oli Syyrian suuri pääkaupunki Antiokia. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa sekä tärkeänä yhdyssiteenä Itämaiden ja Länsimaiden välillä oli tämä kaupunki varsin tärkeä kristinuskolle ja sen levittämiselle. Jo varhain oli täällä syntynyt kristillinen seurakunta, ja Barnabas oli tullut sen oloja järjestämään ja kristinuskoa täällä levittämään. Vaan nähdessään, kuinka suuri työala Antiokiassa oli, kävi hän Tarsuksessa Saulusta avuksensa käskemässä. Vuoden ajan he sitten tekivät työtä Antiokiassa, joka tuli kristinuskon toiseksi pääkaupungiksi. — Täällä ruvettiin Jesuksen tunnustajia ensiksi kristityiksi kutsumaan.