"Maailmaa valaisemassa on kaksi valoa: suuri valo, aurinko, ja pieni valo, kuu. Apostolinen valta on aurinko, ruhtinaan valta on kuu. Niinkuin kuu loistaa ainoastaan auringon valolla, niin ovat keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat olemassa ainoastaan paavin kautta, joka on saanut valtansa Jumalalta. — Paavi on Jumalan sijainen, hän maailman valtakuntia ohjaa; ilman häntä ei ole mitään valtakuntaa, ilman häntä joutuu kaikki herruus häviöön niinkuin vuotava laiva. Niinkuin maalliset asiat kuuluvat keisarin vaikutusalaan, niin kuuluvat Jumalan asiat paavin toimintapiiriin. Paavi siis irroittakoon alttarin palvelijat niistä siteistä, joilla maallinen valta heitä kahlehtii. — Koska paavi on Jumalasta, on kaikki hänen vallassaan; kaikki maalliset asiat ovat alistettavat hänen tuomittavikseen. Hänen tulee opettaa, kehottaa, rangaista, ojentaa, tuomita ja päättää. Kirkko on Jumalan tuomioistuin, se tutkii ihmisten synnit; se osottaa vanhurskauden tien ja on Jumalan sormi. Korkea ja mahtava on paavin asema, sillä kirjoitettu on: 'sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä sitä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet, ja mitä sinä maan päällä sidot, sen pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.' Niin puhui Jesus Kristus Pietarille; Pietarista alkoi roomalainen kirkko, jolla on päästävä voima, ja Pietariin perustuu Kristuksen kirkko. Emäkirkkona hallitsee Rooman kirkko kaikkia muita kirkkoja ja kaikkia niiden jäseniä, keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, arkkipiispoja, piispoja, abboteja ja muita uskovaisia," — Pian on maailma kokeva, millä tavoin Hildebrand on toteuttava nämä periaatteet.
Hildebrandin ohjatessa paavikuntaa sille uudelle uralle, johon olemme viitanneet, katkesi lopullisesti se heikko side, joka tähän saakka oli yhdistänyt latinalaisen ja kreikkalaisen kirkon toisiinsa. Kylmä on väli jo kauan ollut, kateus, ylpeys ja alituiset riidat ovat jo aikoja sitten uhanneet kahtia jakaa Herran yhtä seurakuntaa, vaan yhteys niiden välillä säilyy kuitenkin, jos kohta ainoastaan nimeksi, vielä kahdennentoista vuosisadan alussa. Onko tämä yhdysside yhä edelleenkin kestävä? Vastauksen antavat paavikunnan yhä ylpeämmät ja jyrkemmät vaatimukset, jotka eivät suinkaan ole omiansa vahvistamaan tuota kirkkojen välistä heikkoa ystävyyttä. Juuri nyt on aika tullut, jolloin kummankin kirkon johtavat henkilöt rohkeasti esiintyvät erottamaan mitä Jumala on yhdistänyt. V. 1024 koettivat Kreikkalaiset saada paavia vertaiseksensa tunnustamaan Konstantinopolin patriarkkaa. Turha oli tämä yritys, se herätti vain katkeruutta italialaisessa papistossa, joka nyt olisi rikkonut kaiken yhteyden Kreikkalaisten kanssa, ellei Konstantinopolin keisari valtiollisista syistä kaikin tavoin olisi koettanut rauhaa säilyttää. Riita asettui vielä tällä kerralla, kunnes se muutaman vuosikymmenen kuluttua jälleen leimahti ilmituleen. Ulkonainen syy oli seuraava. Konstantinopolin patriarkka Mikael Cerularus oli muutamista bulgarialaisista luostareista ja kirkoista poistanut latinalaisen jumalanpalveluksen menoja, joita tässä maassa siellä täällä vielä säilyi muistona läntisen kirkon lähetyssaarnaajain toimesta näilläkin seuduin. Sitä paitse kirjoitti hän eräälle italialaiselle piispalle kirjeen, jossa hän moittien puhui läntisen kirkon "harhaoppisuudesta." Vielä kiivaampi oli bulgarialaisen piispan Leon samaan aikaan kirjoittama kirje. Se vaati jyrkästi latinalaista kirkkoa heti luopumaan happamattoman leivän käyttämisestä Herran ehtoollisessa (tämä oli muka juutalaista harhaoppisuutta) y.m. muka eksyttävistä ja syntisistä tavoista, jotta Kreikkalaisten ja Latinalaisten usko olisi sama. Kumma kyllä ei puhuta mitään tuosta vanhasta, oppia Pyhästä Hengestä koskevasta riitakysymyksestä. Kardinaali Humbert, joka sai käsiinsä viimmemainitun kirjeen, antoi sen latinaksi käännettynä Leo IX:lle. Tämä kirjoitutti pitkän vastalauseen, huomauttaen muun ohessa siitäkin, että Rooman kreikkalaisten kirkkojen jumalanpalveluksessa seurattiin kreikkalaisen kirkon ohjeita, sekä muistuttaen ulkonaisten tapojen vähäpätöisyydestä. Vaan turhat olivat kaikki sovinnolliset puheet: uusia, yhä maltittomampia kirjoituksia ilmaantui kummaltakin puolelta, ja kiihtymistään kiihtyi riita. Keisari kyllä koetti hieroa sovintoa, vaan kun paavin Konstantinopoliin lähettämät lähettiläät entistä jyrkemmässä muodossa esittivät latinalaisen kirkon vaatimuksia, ja Konstantinopolin patriarkka vastasi samaan tapaan, oli ratkaiseva hetki tullut. Roomalaisen lähetystön johtaja, kardinaali Humbert laski juhlallisesti papiston ja suuren väkijoukon läsnäollessa Sofiankirkon alttarille näin kuuluvan kirjoituksen; "Kirottu olkoon Mikael, joka nimittää itseään patriarkaksi, kaikkine puolustajineen, kirottu himon noidan, Ariuksen, Donotuksen ja Manin puoluelaisten, kaikkien Jumalan vihollisten, perkeleen ja hänen enkeliensä kera." Kolmesti kerrottu "amen" päätti kirjoituksen, vakuuttaen, että kirkkojen yhteys ainaiseksi oli rikottu. Tämä tapahtui Heinäkuun 16 p. 1054.
Tästä alkaen ovat latinalainen ja kreikkalainen kirkko ventovieraat toisillensa. Viimmemainittu jää vastedes miltei kerrassaan historian ulkopuolelle, jähmettyen menneiltä ajoilta perittyjen ulkomuotojen kaavaan, sillä historia kertoo elämästä, ja täällä vallitsee kuolema. Aivan väärälle uralle on latinalaisenkin kirkon kehitys suistunut, mutta sen helmassa itää kuitenkin uskonpuhdistuksen siemen, ja sentähden on sillä historia. Erotus on suuri, arvaamattoman suuri! Mutta kun keski-ajan toisen aikakauden kynnykseltä luomme silmämme niihin maihin, joissa profeetat ja apostolit saarnasivat ja Herra itse kerta vaelsi, ja joissa sittemmin niin monet kristikunnan jaloimmista edustajista taistelivat totuuden suurta taistelua, niin vaativat nuo kristikunnan paraat muistot, joiden loisto ei vuosisatojen etäisyys konsanaan ole himmentävä, meitä vuodattamaan kiitollisuuden ja rakkauden kyyneleitä, ja luovuttaen tuomion Herralle, rukoilemme Häneltä vielä näinä viimmeisinä aikoina armoa sille kirkolle, jossa taivaan valtakunnan kunnia muinoin säteili niin ihmeen kirkkaana.
XII.
Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.
Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat syntiä synnin päälle;
Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani,
varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä
Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.
Raakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun vanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille kansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan kehkeymisessä — käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla. Olemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä aikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että kansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei voittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset erehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin alusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa valaisemasta ihmisten sydämmiä. Suurimmaksi osaksi oli keskiaika perinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta tuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen pakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin, jota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia, jotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden suurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta. Sydämmessään kyllä kristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat luopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia palvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien nähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä. Tämä tapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta jo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että "Jumala on henki ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman." Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman yli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa pukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin kirjaviin vaatteisin. Eksyessään tälle uralle, vieraantuu kristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen noudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen vaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja Jumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen välittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä, joiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä kristittyjen parannuksesta vielä puuttuu. Augustinuksen syvä oppi synnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus juurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus tälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena on esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan Elegiuksen (k. 659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: "Se on siis hyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään vaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat, usein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän on uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä ota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja jumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja 'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän, hän on totisesti hyvä kristitty. Veljeni, te olette kuulleet, kutka ovat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi olisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja täyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin kauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte päästä. Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen rauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa, älkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat kymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille paikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja 'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten esirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat lähimmäistänne niinkuin itseänne. Jos olette kaiken tämän täyttäneet, niin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen ja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet, armahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me olemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt. Anna meille nyt mitä luvannut olet." — Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata saarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin ohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta he voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on meidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut henki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta. Alkuinin jalot opetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset, joiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon todellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan ihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä, olivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen noudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla kykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan harvassa. Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit puhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen aikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu hän muun ohessa "joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman parannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin tulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille muuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme jalkojemme alle. Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne alentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa syntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse itseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi, ei konsanaan ole elävä. Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa, niin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan tuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut nuhtelevat meitä niistä." Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen mieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen keneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.
Se muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä tämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei totuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse määräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat säännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset polut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se kuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta Jumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa ja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee taivaan oven ja avaa sen. Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti on aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista turmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä vähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan. Joukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset ryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa — kirkko vastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!
Samoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen kallista oikeutta "pitää kanssakäymistään taivaassa", minne nuo suuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun asti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa taikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota pyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta kauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit uskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v. 804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan Henrik I:sen kerrottiin v. 935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä naulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan syntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa. Hurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa, vaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein joutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä omaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä Romuald töin tuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen kuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata. Rooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa valtaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja tietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa sitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan. Hävyttömämmin kuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa petosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri tähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: "Muinoin sinä Rooma hirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän luitaan." Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä ja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan, ansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä löytyy. Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa Agobardia, joka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä kuuluisampi on Turinin piispa Klaudius. Perustuen Augustinukseen, jonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan Jumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä vastaan. Rohkeasti hän lausui paavista: "minä tunnustan paavin apostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä", ja pelkäämättä Roomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset, jotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi. Mutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen luopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin, että Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä aikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja. Niin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää seuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla, kellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui, poimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät jauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään saastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat tarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan jyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten tehtävänsä. Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa sekä sitten leivottaessa. — Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri hengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!