Yhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen, yhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät, ehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä vaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin kohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva niitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta katsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen pannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja sen sai piispa langettaa. Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta ja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka sulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja yhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä kirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin itselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se, joka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä pakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti, oli vikapää samaan rangaistukseen. Että tuomio kohtasi kirkon paraita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli uskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti aivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko maakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot, jumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei kastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat alttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.
Mutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen evankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit, sivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa lukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset usein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta keski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli esim. v. 1041 käytäntöön astunut sääntö "Jumalan rauhasta", joka määräsi, että "keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun asti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja vierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin että jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki nauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta jumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä." Mutta valitettavasti kirkko "ilman Jumalatta pitää neuvoa," laatiessaan lakejaan. Se ei etsi "Hänen henkensä varjelusta", vaan hakee turvaa muualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin korottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset sitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä Herran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus Suuren ajoista asti on kirkko harjaantunut "menemään alas Egyptiin" etsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä. Keski-aika kulkee ahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä elävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän "asuu korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä sydän on," vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut saarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän Hengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan kristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka siellä asuu. Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta, joka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee kuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on nöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman henki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen, hän johdattaa, "Egyptin varjojen" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.
Milloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua seurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? "En minä jätä teitä orvoiksi" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa, "jonka suussa ei petosta löytty."
Minun kansani on tullut kadonneeksi
laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet
ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että
he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja
ovat unohtaneet majansa.
Jer. 50: 6.
Toinen aikakausi (1073-1309).
I.
Paavi Gregorius VII.
Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.
Huhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan paavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous oli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun. Kun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta ääni: "Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen." Hämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi estää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali Hugo korotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi nimellä Gregorius VII. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä, huutaen innostuneina: "me olemme valinneet hänen, tahdotteko häntä?" "Tahdomme" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand puettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja hän asetettiin paavien istuimelle. Kyyneleet valuvat Hildebrandin silmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako tämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin päättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka käytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla ohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata. Noissa hänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät rukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset ajatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien häntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi. Ja tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa. Onko rakennus seisova?