Olemme maininneet, että katumusta aljettiin pitää sakramenttina. Ei kaipaa kukaan, joka vähänkin on perehtynyt raamattuun, todistusta siihen, miksi tämä käsitys on väärä, ja yhä selvemmäksi käy hänelle katolisen kirkon erehdys, kun kahdennentoista vuosisadan kirkkohistoria hänelle kertoo, miten sakramenttien luku kasvoi seitsemäksi. Paitse kastetta, Herran ehtoollista ja katumusta omisti yleinen katsantotapa sakramentin arvon ja nimen seuraaville kirkollisille toimituksille: papiksi-vihkimiselle, konfirmatsioonille (kasteenliiton vahvistaminen), avioliiton-vihkimiselle ja viimmeiselle voitelemiselle, jolla viimmemainitulla toimituksella kirkko otti turvataksensa ijankaikkisuuteen muuttavan autuaallista kuolemaa. Ensimmäinen, joka tieteellisesti esitti tämän sakramenttiopin, oli Pietari Lombardialainen. Hän kannatti tätä oppia ja ilmaisi siten mitä yleinen mielipide jo ennen hänen aikojaan vaistomaisesti oli miettinyt, ja kirkko hyväksyi hänen selityksensä oikeaksi. Ei ollut keski-aika raittiin, raamatun mukaisen kritiikin aika.

Länsimaiden rakennustapa, jonka, merkillisimpänä tuloksena olivat keski-ajan jalot kirkot, oli yhdeksännestä vuosisadasta alkaen romaaninen. Basilika kyllä pysyi vielä rakennustaiteellisen, suunnitelman perusmuotona, mutta tuon vaakasuoran katon muodostaminen puolipyöreäksi ristiholviksi antoi koko rakennukselle uuden muodon. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi tämä rakennustapa sijaa gotilaiselle eli germaanilaiselle n.s. teräväkaariselle rakennustavalle. Hylkäämällä entisen raskasmuotoisen kupurakennuksen, joka kokosi kaiken painon ja voiman yhteen paikkaan, ruvettiin käyttämään keveitä ja solakasti ylös pyrkiviä teräviä kaaria, jotka antoivat kirkoille erinomaisen ylevän muodon. Koko rakennusta sievisteltiin runsailla vertauksellisilla koristuksilla ja niihin liitettiin korkealle ilmaan kohoavat tornit kellotapuleilleen. Kirkkojen rakentaminen todistaa keski-ajan uskonnollisesta innostuksesta. Se luulo, että Jumala papin sanan kautta oli aistillisesti läsnä alttarilla, kehotti ihmisiä rakentamaan yhä kauniimpia kirkkoja. Ei mitään uhrauksia pidetty liiaksi suurina, kun tämmöinen työ oli kysymyksessä. Se sukupolvi, joka oli alottanut kirkonrakennuksen, ei monesti toivonutkaan nähdäksensä sitä valmiina, vaan luovutti kernaasti tämän ilon lapsille ja lastenlapsille, jotta siitä tulisi Hänelle otollinen asunto, jonka kunnia täyttää taivaat ja maan ääriin ulottuu. Muuten ei tarvinne huomauttaakaan, että kirkkoja rakentamista pidettiin hyvin ansiokkaana työnä; moni ruhtinas ja rikas mies luuli sillä sovittavansa suuret synnit. Usein määräsivätkin papit tämän työn sovittavaksi katumus-rangaistukseksi. Kirkkojen sisustamisessa tehtiin se muutos, että saarnatuoli asetettiin jonkun sivupilarin ääreen, sekä että yhä useampia alttareita hankittiin monien messujen vuoksi, Kuuluisimmat kirkot, joiden rakentamiseen keski-aikana ryhdyttiin, ovat Magdeburgin tuomiokirkko, p. Elisabetin kirkko Marburgissa, Freiburgin, Strassburgin ja Kölnin tuomiokirkot. Viimmemainittua, jota pidetään maailman kentiesi jaloimpana rakennuksena, ruvettiin rakentamaan v. 1240. Vasta viimme aikoina on se täydellisesti valmistunut. Pohjoismaissakin nähtiin jo keski-aikana ainakin muutamia kauniita kirkkoja. Kuuluisimmat näistä ovat Trondjemin ja Upsalan tuomiokirkot.

Keski-aikana olivat muutkin taiteet kirkon palveluksessa. Tämä kuuluu kyllä kauniilta ja jalolta, mutta jos asiaa likemmin tutkimme, ilmaantuu juuri tuossa taiteitten väsymättömässä viljelemisessä katolisen kirkon heikkojakin puolia. Kaikki pyrkii nim. tekemään uskontoa niin aistillisesti käsitettäväksi kuin suinkin, jumalanpalvelus muuttuu yhä enemmän sielulliseksi, se pyytää tunteita liikuttaa, vaan jättää omantunnon rauhassa nukkumaan. Yhä edelleen säilytettiin Gregorius Suuren asettamaa laulukuntaa, joka jumalanpalveluksessa yksin veisasi latinalaisia virsiä, Semmoisia sepitettiin paljon keski-aikana; toiset niistä, niinkuin esim. Bernhard Klairvauxlaisen kirjoittamat, ovat hyvin kauniita ja sisällyksensäkin puolesta eteviä. Tavaksi tuli myöskin ylistää Jumalaa ja pyhimyksiä äidinkielellä, vaan yhteisessä jumalanpalveluksessa ei näitä kansan sepittämiä virsiä saatu käyttää, paitse yhtä, tuota tunnettua "Kyrie Eleison", johon saksalaiset sanat toimitettiin. Hengellisiä äidinkielisiä virsiä veisattiin sitä useammin muissa tilaisuuksissa, niinkuin pyhiinvaellus-retkillä, hautausmatkoilla y.m. senkaltaisissa juhlatiloissa. Kuvanveistotaide ja maalaustaide asettuivat nekin nimenomaan uskonnon ja kirkon palvelukseen. Jos jo raamatun kertomusten kuvaaminen ja hengellisten salaisuuksien maallisen silmän nähtäviksi asettaminen on arkaluontoista ja ainakin monesti arveluttavaa semminkin kaikkien niiden mielestä, jotka tahtovat palvella Jumalaa "hengessä ja totuudessa", niin ilmaisee keski-ajan rohkea hengellinen taide usein hyvinkin loukkaavalla tavalla, miten vaarallista tämä uskonnolliselta kannalta on. Ja tältä kannalta kaiketi on asia arvosteltava, sillä muutoin sortuu uskonto taiteen välikappaleeksi, ja sen tarkoituksena on silloin lihallisten ihmisten miellyttäminen, esteellisen nautinnonhimon tyydyttäminen. Keski-aika oli tässä kohden yhtä suvaitsevainen, kuin se omantunnon vapauden ja sekoittumattoman totuuden suhteen oli suvaitsematon. Mielikuvituksen suomalla rajattomalla rohkeudella koristi silloinen kristikunta komeita kirkkojaan noilla kuuluisilla kuvilla ja maalauksilla, joita maailma vielä tänään ihailee, vaan joita kristikunta vuosisatojen kuluessa polvistuen palveli. Mitä törkeintä aistillisuutta ja raainta taikauskoa ilmaisivat nämä taideteokset monesti, kuten olettaa sopiikin, kun ajattelemme, kuinka alhaisella kannalla silloisten ihmisten uskonnollinen tieto oli. Mitä muuten tulee maalaus- ja kivenveistotaiteesen, niin on huomattava, että niiden kukoistus kuuluu keski-ajan kolmanteen aikakauteen. Olemme kuitenkin tahtoneet asiasta jo tässä huomauttaa, koska jo toinen aikakausi selvään osottaa, mihin suuntaan ajanhenki alkaa toimia.

Jota suuremman vallan ja loistavamman muodon jumalanpalveluksen ulkomenot saavuttivat, sitä harvinaisemmaksi kävi saarna. Silminnähtävästi ryhtyivät papit ainoastaan poikkeustilassa selittämään Jumalan sanaa kirkkoon saapuneille ihmisille. Jumalanpalveluksen tärkein osa oli messu-uhri, joka vihki leivän ja viinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Salaperäisen juhlalliselta kuuluu papin ääni, kun hän tuolla vieraalla kielellä rukoilee kuolleitten edestä ja siunaa leivän ja viinin, laulukunnan hiljaa veisatessa. Kun hän on päättänyt tämän toimituksen, ilmoittaa pieni kello, että ihme, s.o. leivän ja viinin muuttuminen on tapahtunut. Peite, joka tähän asti on estänyt kansaa näkemästä, mitä alttarilla on, poistetaan nyt, hyvänhajuinen savu levittää tuoksuansa kirkon kaukaisimpiin holviin, Herran ruumis ja veri viedään juhlasaatossa seurakunnan nähtäväksi ja palveltavaksi. Ja ihmetellen kansa polvistuu, tunteittensa valtaamana se vapisee, jättäen mielikuvituksensa selitettäväksi uskonnon suuret salaisuudet, Toisen alttarin luona kuiskaa joku katuvainen synnintunnustuksensa sielunpaimenen korvaan, toisessa paikassa määrää toinen kaikkivaltias pappi, millä tavoin jonkun muun parannusta tekevän synti on sovitettava.

Messut olivat kahta lajia: elävien puolesta ja kuolleitten edestä. Viimmemainitut saivat alkunsa siitä luulosta, että toiset ihmiset kuoltuansa joutuivat kiirastuleen. Jolleivät nimittäin eläessään olleet tehneet kylliksi parannusta eivätkä sovittaneet syntejään, täytyi heidän kuoleman ja viimmeisen tuomion välillä olevassa tuonelassa kärsiä paljon tuskia puhdistuakseen synneistänsä. Lievittääksensä näitä heidän tuskiansa, toimitti kirkko tuon tuostakin messuja heidän puolestaan. Miten turmiollinen tämä käsitys oli, nähdään siitäkin, että aljettiin toimittaa muitakin "hyviä töitä" kuolleitten hyväksi, ja kun messuista maksettiin, tuli se luulo ennen pitkää hyvinkin yleiseksi, että rikkaan ihmisen sukulaiset hänen kuoltuansa voivat kirkon välityksellä sovittaa kaikki hänen syntinsä ja siten hankkia rauhan hänen kiirastulessa tuskittelevalle sielulleen.

Kun tähän vielä lisäämme, että jumalanpalveluksen pienimmillekin sivuseikoille, papin puvulle, kirkon astioille, oville ja seinille, sanalla sanoen kaikelle, jota silmä näki ja korva kuuli tässä kirjavassa monenkaltaisuudessa, omistettiin joku muka hengellinen, salaperäisesti syvä merkitys, jota sitten mielikuvitus ja taikausko kilvan selittelivät, sekä että joskus kirkoissakin toimitettiin noita uskonnollisia näytelmiä, johon keski-aika oli niin taipuvainen, olemme viitanneet ainakin uskonnollisen katsantotavan ja jumalanpalveluksen pääpiirteisin, jommoisina nämä jo kahdennentoista vuosisadan kuluessa ilmaantuivat.

Haikein sydämmin muistelemme tässä vanhan kirkon yksinkertaista jumalanpalvelusta ja sen syvää hengellistä elämää. Kauas on kirkko eksynyt raamatun osottamalta tieltä, röyhkeästi on turmelus astunut kaikkein pyhimpään. Ei riitä tuo ulkonainen loisto, joka silmiämme häikäsee keski-ajan komeissa kirkoissa, salaamaan sitä totuutta, että Henki on poistunut seurakunnasta. Mutta syy siihen, ettei vanhurskaan Jumalan lopullinen tuomio vielä kohtaa kristikuntaa, vaikka Hän vihaa semmoisia epäjumalisia juhlia ja uhria, on se, että tuossa eksyneessä laumassa, jota sudet raatelevat maailman korvessa, löytyy monta, monta, jotka Hän vielä tuntee omiksensa.

XIII.

Paavi Innocentius III.

— — — kansain kuninkaat hallitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi.