Mutta ette te niin; vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin, ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Luuk. 22: 25-26.
Voimatta lopullisesti ratkaista tuota jo kauan kestänyttä jättiläistaistelua paavikunnan ja maallisen vallan välillä, lähestyy kahdestoista vuosisata väsyneenä loppuansa. Mutta ennenkuin se lakkaa sankaritöillään maailmaa hämmästyttämästä, luo se silmiemme eteen vielä etenkin yhden taistelun, joka on omiaan sekin muistuttamaan meitä, miten väärälle uralle kirkon pyrinnöt ovat eksyneet, miten maallinen valta, suuruus ja loisto painaa leimansa kristikunnan uskonnolliseen katsantotapaan. Tarkoitamme kolmatta ristiretkeä, joka jälleen kokosi Euroopan parhaat sotavoimat tuohon turhaan taisteluun pyhän maan omistamisen edestä, joka taistelu niin monesti vieroitti kristikuntaa sille totuudelle, ettei Jumalan valtakunta ole tästä mailmasta.
Nureddinin maaherra Saladin oli v. 1187 valloittanut miltei kaikki kristittyjen Palestinassa ja sen läheisyydessä omistamat maat ja kaupungit. Itse Jerusaleminkin oli kolmen viikon kestäneen piirityksen jälkeen täytynyt antautua voittajalle. Tämä sanoma herätti kaikkialla Euroopassa hämmästystä ja toivottomuutta; paavi Urbanus III:nen kerrotaan kuolleen surusta (1187), kun hän sai kuulla, että pyhä hautakin jälleen oli uskottomain hallussa. Vaan ei vallinnut tämä alakuloinen mieliala kauan Euroopan ruhtinaita ja kansoja, ennenkuin yleinen innostus valloittaa pyhät seudut uskottomain käsistä valtasi koko kristikunnan. V. 1189 lähtivät Franskan kuningas Filip II ja Englannin kuningas Rikhard I liikkeelle, marssittaen suuret armeijansa itäänpäin, ja heihin liittyi tuo vanha sotasankari Fredrik Barbarossakin, vaikka hän siihen aikaan jo oli 70 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin nämä varsinaiset sotajoukot saapuivat Aasiaan, oli Euroopasta joukko toisensa perästä joko omilla tahi Välimeren rantakaupunkien laivoilla rientänyt itämaille taistelemaan uskottomia vastaan. Muutta kuinka suuri innostus olikin ja miten vankat ne sotavoimat, jotka se sai liikkeelle: voimaton oli kristikunta Saladinin valtioviisautta ja Muhammedilaisten hurjaa taistelunhimoa vastaan. Koko yritys raukesi tyhjään, ruhtinaat palasivat, voimatta mitään toimittaa, kotia, Filip v. 1191 ja Rikhard 1192. Vanha Fredrik oli jo sitä ennen päättänyt vaiherikkaan elämänsä. Hän näet hukkui Kalykadnus-jokeen, johon hän, halaten taistelua, maltittomana kannusti ratsuaan (1190). Vuosisatoja eli Saksan kansassa se tarina, että salainen voima oli temmannut hänen pois ihmisten ilmoilta ja että hän kerta vielä oli palajava isänmaansa ikionneksi. — Ristiretken ainoana näkyväisenä tuloksena oli Saksan ritarikunnan perustaminen v. 1190. Se oli alkuansa yhdistys pohjois-saksalaisten ristiretkeläisten sairasten auttamista ja hoitamista varten.
Kerrottuaan kristikunnan turhista ponnistuksista Muhammedilaisia vastaan, kääntää kirkkohistoria huomionsa jälleen tuohon paavikunnan ja maallisen vallan taisteluun maailman herruudesta. Fredrik Barbarossa oli kuollut, mutta hänen poikansa Henrik VI, joka isän vielä eläessä oli valittu hänen seuraajakseen valtaistuimella, uhkasi paavikuntaa suuremman vallan voimalla kuin kukaan ennen häntä, Hän oli nim. naimisissa Neapelin ja Sicilian perintöruhtinattaren Konstantian kanssa, aikoen yhdistää nämäkin maat jo ennen mahtavaan valtakuntaansa. Turhaan koetti paavi Celestius III (1191-1198) estää häntä ottamasta näitä maita haltuunsa: Henrik valloitti puolisonsa perintömaat, siirsi kirkkovallan rajat pyhän kaupungin edustalle, vaati ja sai hätääntyneeltä paavilta keisarinkruunun sekä pakotti Rooman asukkaatkin kuuliaisuuteen. Paavikunnan vallanhimoiset tuumat olivat joutua kokonaan tappiolle, kun äkkiarvaamatta merkillinen muutos tapahtui taistelun vaiheissa. V. 1197 kuoli nim. Henrik VI, ja seuraavana vuonna sammui vanhan paavinkin elämä.
Levoton oli aika, ikäänkuin olisi se aavistanut, että ratkaisun hetki oli lähellä. Vuosisatoja oli paavikunta työskennellyt saavuttaaksensa vihdoinkin maailman herruutta, kirkon oppi oli muodostunut tämän aatteen mukaiseksi, papisto, tiede, munkkilaitos y.m. uskonnollisen elämän ilmiöt olivat alttiit sitä kannattamaan ja maallisen vallan puolelta uhkaava vaarakin oli jälleen poistettu — vaan oliko paavikunta kuitenkaan nytkään pääsevä tarkoituksensa perille? Jo ovat kristityt siellä täällä alkaneet vastustaa turmeltunutta kirkkoa — vielä on tilaisuutta ainakin ajaksi masentaa tämä vastarinta, mutta ennen pitkää on se mahdotonta. Ei uhkaa maallinen valtakaan tällä hetkellä paavikuntaa — Hohenstaufien edustaja Fredrik II lepää vielä pienenä lapsena kehdossa — vaan pian on hänkin osottava, että Sakarein verta juoksee hänen suonissaan. Tilaisuus on suotuisa paavikunnalle, mutta nyt jos milloinkaan tarvitaan myös mies, joka pystyy sitä käyttämään.
Kun Celestius III oli kuollut, kokoontuivat kardinaalit Tammikuun 8 p. 1198 uutta paavia valitsemaan. Heidän joukossaan oli eräs nuori mies nimeltä Lotar, joka nerollaan ja opillaan oli saavuttanut virkaveljiensä yksimielisen kunnioituksen, vaikka hän siihen aikaan oli vasta 37 vuoden ikäinen. Ollen mahtavaa Conti-sukua, oli hän ollut tilaisuudessa kehittämään suurta kykyään ja esteettömästi harjoittamaan opintoja maailman etevimmissä sivistysajoissa. Roomassa, Pariisissa ja Bolognassa oli hän tavattomalla menestyksellä lukenut jumaluusoppia ja tutkinut kanoonista lakia, kunnes hän 30 vuoden ikäisenä etevyytensä tähden ja mahdillisen sukunsa vaikutuksesta pääsi kardinaaliksi. Tämän miehen valitsivat kardinaalit nyt yksimielisesti paaviksi. Lotar hämmästyen epäili, sillä jos kukaan, piti hän kirkon korkeinta virkaa arvossa, vaan luottaen "Häneen, joka raadollisille on armollinen", astui hän Pietarin istuimelle, ottaen nimekseen Innocentius III.
Järjestettyään taloudelliset asiansa ja määrättyään yksityisen elämänsä mitä yksinkertaisimpain vaatimusten mukaiseksi, ryhtyi Innocentius turvaamaan valtaansa. Hänen täytyi päästä muista riippumattomaan asemaan Italiassa, voidakseen saavuttaa sitä maailmanvaltaa, johon hän alusta alkaen pyrki tuolla tavattomalla nerolla ja voimalla, jonka vertaista maailma ei milloinkaan ollut kokenut paavien istuimelta. Jo hallitusaikansa toisena päivänä pakotti Innocentius Rooman kaupungin prefektin vannomaan uskollisuudenvalan sekä karkoitti Keski-Italiassa hallitsevat saksalaiset herrat, siten osottaen, kuka tästä alkaen oli oleva pyhän kaupungin ja sen ympäristön hallitsijana. Kaikkialla vetosi hän Italialaisten vapaudentuntoon, sanoen paavin velvollisuudeksi lähinnä valvoa tämän maan etua. Sen jälkeen loi hän silmänsä Ala-Italiaan. Siellä olivat olot hänelle hyvin suopeat, ja taitavasti hän niitä hyväksensä käytti. Kansa, joka vihasi julmaa Henrik VI:tta vielä hänen kuolemansakin jälkeen, uhkasi nim. karkottaa Konstantian ja hänen lapsensa, Fredrik II:sen, maasta, ja säilyttääksensä asemaansa pyysi turvaton ruhtinatar paavia vahvistamaan nuoren Hohenstaufin valtaa Etelä-Italiassa. Innocentius puolestaan pakotti Konstantian luovuttamaan kirkolle sicilialaisten ruhtinasten entiset oikeudet, Eikä siinä kylliksi. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta, menetteli hän, niin taitavasti, että Konstantia jätti lapsensa hänen holhottavakseen. Täten joutui koko Etelä-Italia Innocentiuksen käsiin (1198).
Äitinsä ja kirkon hoitamana sai Fredrik verraten hyvän kasvatuksen, mutta hänen suonissaan juoksi Hohenstaufein verta, ja epäilyksellä seurasi hän paavin tuumia. Ja olipa hänellä kyllä syytä epäluuloonkin, sillä Innocentius tarkoitti kaikkialla saksalaisen vallan supistamista. Monenmutkaiset olivat Saksan sisälliset olot, mutta taitavasti valvoi paavi etuaan. Jo v. 1198 valitsivat muutamat saksalaiset ruhtinaat nuoren Fredrikin sedän Schwabin herttuan Filipin kuninkaaksi. Welfiläinen puolue taas kannatti Otto IV:ttä, ja näiden välillä syttyi kymmenen vuotta kestävä sisällinen sota, joka arveluttavassa määrässä kysyi Saksan jo ennen masentuneita voimia. Innocentius lähetti erään piispan Saksaan julistamaan Oton kuninkaaksi. Hän kyllä myönsi ruhtinaille oikeuden valita kuninkaan, vaan ilmoitti jyrkästi, että vaalin vahvistaminen ja keisarinkruunun antaminen kokonaan riippui hänestä. "Vanhan liiton papit", niin kuuluvat hänen sanansa, "eivät antaneet, vaan ottivat kymmenyksiä, he vihkivät ja voitelivat, vaan heitä ei vihitty eikä voideltu; sentähden ovat he korkeammat kuin ne, jotka vihitään ja voidellaan. Kristus on sanonut Pietarille, etteivät helvetin portit ole kirkkoa voittavat; ruhtinasten valta käsittää ainoastaan tämän maailman, pappien ulottuu taivaasen. Edelliset vallitsevat ruumista, viimmemainitut sielua; edellisten vallassa ovat yksityiset maakunnat ja valtakunnat, Kristuksen sijaisena hallitsee paavi koko maanpiiriä. Pappeus on Jumalan asettama, maallinen valta perustuu Nimrodin, tuon voimallisen metsästäjän, anastukseen. Kuninkuus määrättiin Juutalaisille rangaistukseksi heidän Jumalasta luopumisen tähden, paavikunta on Jumalan lahja kansojen pelastukseksi. Missä vain maallinen valta on uskaltanut kirkkoa vastustaa, on se sortunut, Koranin lahkon yrityksestä hamaan tähän päivään".
Mutta jyrkästi vastusti Filipin puolue paavin sekaantumista maallisen vallan asioihin. Se toimitti Innocentiukselle kirjoituksen, jossa ankarasti moitittiin hänen legaatiensa käytöstä Saksassa. Puolue vaati itselleen täydellistä vapautta kuninkaanvaalin ratkaisemisessa. Tyytymättömyys karttui niihin määriin, että joukko Saksan mahtavimmista papeistakin liittyi Filipin puolueesen. Taitavan valtiomiehen tavoin alkoi Innocentius nyt solmia sovintoa kuninkaanehdokkaiden välillä. Tällä kannalla olivat asiat, kun Filip odottamatta poistui näyttämöltä. Hän näet sai surmansa murhaajan kädestä (1208). Nyt julisti Innocentius Saksan kansalle, joka ainakin hetkeksi oli kyllästynyt noihin alituisiin sisällisiin taisteluihin, että "Jumalan tuomio oli määrännyt Oton kuninkaaksi". V. 1209 vihki hän Roomassa juhlallisesti tämän ruhtinaan keisariksi, ja napisematta suostui siihen Saksan kansa. Vaan ennen pitkää ilmaisi welfiläinen keisari hyvinkin selvästi, ettei hän suinkaan aikonut olla niin kuuliaisena paaville, kuin tämä oli olettanut. Huolimatta sovinnonehdoista marssi hän sotajoukkoineen Italiaan, laskeakseen valtansa alle kirkkovallan ja paavin muut omistamat maat, jotka oli luvannut kirkolle. Lisäksi koetti hän liittää valtakuntaansa Sicilian kuningaskunnankin, riistääksensä sen Rooman suojelusherruudesta ynnä paavin ja Hohenstaufein yhteisestä läänityskuninkuudesta. Rohkea yritys, jonka Innocentiuksen valtioviisaus ja rautainen voima ennen pitkää oli tekevä tyhjäksi! Nuori Fredrik oli juuri tähän aikaan päässyt lailliseen ikään. Innocentius julisti Oton pannaan ja lähetti holhottinsa Saksaan valvomaan Hohenstaufien sorrettuja oikeuksia (1210). Laajentaen kirkkovaltaa ja tukien muutenkin asemaansa Italiassa, odotti Innocentius tyyneenä Oton perikatoa. Fredrik otettiin riemulla vastaan; turhaan koetti Otto häntä, tuota mainehikkain esi-isäin toivorikasta, paavin siunaamaa ja tukemaa nuorukaista vastaan asemaansa säilyttää. Supistumistaan supistui hänen puolueensa, kunnes Fredrik II Hohenstaufi v. 1214 tunnustettiin yksimielisesti Saksan kuninkaaksi ja kruunattiin keisariksi Achenissa (1215).
Innocentius oli voittanut: paavikunnan yliherruus Saksansa oli syvään juurtunut kansan katsantotapaan. Mutta etäämmälle loi hän silmänsä. Tarkkaan seurasi hän koko kristikunnan vaiheita, sillä kaikkia sen maita piti hän suurena valtakuntanaan, niiden ruhtinaita ja kuninkaita palvelijoinaan, joiden lakina hänen käskynsä oli oleva. Onneton se, joka uskalsi vastustaa; kaikkein täytyi taipua, nöyrtyä. Portugalin ja Arragonian kuninkaat pakotettiin suostumaan vuotuisen veron suorittamiseen, Puolan, Unkarin, Böhmin, Serbian ja Bosnian ruhtinaille laati hän lakeja. Kuninkaiden ja kansain hyvät niinkuin pahat ominaisuudet, ystävyydenliitot ja rauhat, väkivaltaiset pakkokeinot ja vapaudenyritykset, sanalla sanoen kaikki valtiollisenkin elämän ilmiöt käytti hän Rooman maailmanvallan hyväksi.