Jos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat kerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon vaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä suuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa kumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen henkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen, miettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen haaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki. Jo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen ja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli julma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman aatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen ja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä, huomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä eripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon pääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa, ne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä selvimmällä tavalla.
Sekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina ja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat maallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä, viimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin aloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna, katumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja sisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi osaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten riveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he rakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän nimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin synteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.
Näistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa Augustinuksen munkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan kerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v. 1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.
XVII.
Thüringin kreivitär Elisabet.
Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.
Historia ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan noita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät ajattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin näennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken levähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko näitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia hiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole arvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon henkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän ei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras rukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän vuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden hämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä aikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä tämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan yksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä oloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: Thüringin kreivitär Elisabet.
Tämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan Andreas II:sen tytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi hänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu Thüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville Ludvigille, ja ajan tavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain täytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa läksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa määrässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää, johon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua. Häntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin äiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset kokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden viattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin Herra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen, harjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.
Vuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi Herman I kuoli, oli hänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä morsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin iloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi julistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui hän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa. Molemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta aivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi. Se solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden ikäinen.
Onnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä edelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin ja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa, vaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään ja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen, jota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää. Ennen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui kristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan asukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille. Miehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä perusti Eisenachiin fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä Saksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin armeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen säätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän tuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä haavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua hänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän sitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä, se oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi maailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli Herraa. — Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä huveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat lukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi, monet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille ja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se estää arvaamattomat onnettomuudet. Ja "autuaat ovat laupiaat, sillä he saavat laupiuden".