V. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka oli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan Apuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt täyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen häneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä täytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi turvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa Ekbert, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan. Ekbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen avioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä, ennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti kesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen kuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun Ludvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin tuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet turvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin. Jumala oli hänen sydäntänsä suurempi!
Jo v. 1225 oli Konrad Marburgista päässyt Thüringin hovin rippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään tuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli etevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön, suvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli hän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen katolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan sen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen ihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän autuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli hänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan eksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään kauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v. 1233.
Tämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad vaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti totteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli tämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta kohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon joutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan kiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin luonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän elämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin ja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo helläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli hoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia lapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka hänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin oli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä vuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet sitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden parannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin kyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.
Nuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä estämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli tämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati rippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti tuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan uskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton alttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on valheen valta maan päällä!
Pian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän tuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten korotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen kyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen palkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat onnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka oli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet oli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli kehottanut heitä ylistämään.
XVIII.
Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.
Innocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja hyväntahtoinen Honorius III (1216-1227). Edeltäjältään oli hän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken toimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain käsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut maallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin omiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia pyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan Fredrik II Hohenstaufi. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt etelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään saksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli hän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi jatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa vastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän taisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon suureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan turhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin valmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut täyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui nyt Gregorius IX. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta teräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen innostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä ja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi piankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla tyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä täyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle jo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut Brundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä toistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin pannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan, väittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija yhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin, joille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan kirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: "Siten Rooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen takana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä; nimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin. Kun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari aseisiin, tietäen mitä hänen virkansa ja kunniansa häneltä vaativat, mutta mitä me teemme, kristikunnan isän, Pietarin jälkeisen, Kristuksen maaherran meitä hätyyttäessä?"
Paavin kirouksesta huolimatta lähti Fredrik aivotulle ristiretkelle v. 1228. Hänen onnistui aikaansaada 10 vuotinen aselepo uskottomain kanssa. Mutta kun voittaja saapui pyhän haudan kirkkoon, ei ainoakaan pappi siunaten astunut häntä kohtaan, ei mitään jumalanpalvelusta toimitettu, äänetön hiljaisuus kaikkialla! Fredrikhän oli kirkonkirouksen alainen, ken olisi tahtonut häntä ystävänä lähestyä? Kun hän sitten palasi kotia, oli Apulian väestö paavin yllyttämänä nostanut kapinan häntä vastaan. Uusia vaikeuksia vain oli ristiretki hänelle tuottanut. "Kirottu olkoon rauha Kristuksen ja Belialin välillä" oli Gregorius lausunut, kuultuaan keisarin verraten onnellisista toimista itämaissa. Seuraavana vuonna solmivat nuo mahtavat viholliset kyllä rauhan, vaan heidän sydämmissään kyti leppymätön viha. Uudet rettelöt rikkoivat muutamien vuosien kuluttua tuon heikon ystävyydenliiton: v. 1239 julisti Gregorius jälleen Fredrikin pannaan. Kaikki viittaa yhä selvemmin siihen, ettei taistelu voi loppua, ennenkuin toinen noista mahtavista vihollisista on sortunut. Ja "tässä viheliäisessä vaivassa vaivaavat itseänsä" kristikunnan johtavat henkilöt vuosisatoja! Mutta näiden vaiheiden vaihtelevissa ilmiöissä, joissa inhimillinen turhuus ja kunnianhimo kuluttaa kristikunnan voimia, valmistaa "herrojen Herra, ja kuningasten kuningas" uutta, onnellisempaa aikaa eksyneelle ihmissuvulle.