Sekä paavi että keisari koetti kaikkialla kristikunnassa levittämillään kirjoituksilla voittaa yleistä mielipidettä puolelleen. Edellinen syytti vastustajaansa jumalanpilkkaajaksi, väittäen hänen monessa tilaisuudessa lausuneen harhaoppisia ja julki jumalattomia mielipiteitä kristinuskon päätotuuksista; keisari puolestaan nimitti Gregoriusta Antikristukseksi, sovittaen häneen Ilmestyskirjan varoittavat ennustukset. Kaikin tavoin koettivat he saattaa toisiaan epäluulonalaisiksi kristikunnan silmissä. Etenkin silminnähtävä on Gregoriuksen kiivaus ja viha. Ei hänen korkea ikänsäkään saa häntä luopumaan taistelusta; hän aikoo sitä jatkaa viimmeiseen asti. Kerrassaan kukistaaksensa vastustajansa kehottaa hän legaattiensa kautta Fredrikin alamaisia ehdottamaan uutta keisaria. Vaan ei menestynyt tämä rohkea yritys. Ruhtinaat vastustivat sitä jyrkästi, ja siellä täällä asettui papistokin vastarintaan. Niinpä lausui esim. Salzburgin arkkipiispa Eberhard Baierin piispojen kokouksessa v. 1241 seuraavat merkilliset sanat: "jollemme ole sokeita, näemme julman suden piileilevän paimenen puvussa. Roomalaiset papit ovat tarttuneet aseisin, käyttääksensä niitä kaikkia kristityltä vastaan. He surmaavat lampaat, karkottavat rauhan ja yksimielisyyden maan päältä, hankkien alituisesti uusia sotia ja kapinoita helvetin kidasta. Nuo Babelin papit tahtovat yksinänsä hallita eivätkä lepää, ennenkuin ovat anastaneet kaiken vallan ja kunnioituksen itselleen. Tyydyttämätön on heidän rahanpyyntönsä ja kunnianhimonsa. Anna heille yksi sormi, niin he pyytävät koko käden. Hän, joka nimittää itseään palvelijain palvelijaksi, pyrkii päästäksensä herrojen herraksi, puhuen suuria, niinkuin olisi hän todellakin herra. Hänen otsallansa on kirjoitettuna tuo herjaava nimi: minä olen Jumala enkä saata erehtyä". — Miten oli taistelu päättyvä?
Ennen pitkää täytyi Gregoriuksen huomata, että hän oli ollut liika rohkea. Useimmat ruhtinaat olivat häntä vastaan, niihin liittyi Franskan kuningas Ludvig IX:kin, ja Fredrikin sotajoukot piirittivät Roomaa. Turhaan koetti hän saada Fredrikiä saapumaan yleiseen kirkolliskokoukseen Roomaan, missä riitakysymys oli tutkittava: Hohenstaufi ei totellut, hän sulki sotamiehillä Italiaan johtavat solat ja otti vangiksi kokoukseen pyrkiviä pappeja. Ei jaksanut vanha paavi kantaa tätä tappioa. — Toivottomuuteen päättyi varsinaisen inkvisitsioonin perustajan elämä! Gregorius IX kuoli surusta ja mielipahasta v. 1241.
XIX.
Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
Herra, kuin minä ajattelen, kuinka sinä maailman alusta tuominnut olet, niin minä lohdutetaan. Ps. 119: 52.
Gregoriuksen jälkeläinen hallitsi ainoastaan 14 päivää, ja hänen kuolemansa jälkeen kului kaksi vuotta, ennenkuin kardinaalit saivat uuden paavin valituksi. On meistä kuin olisivat he epäilleet, kenelle uskaltaisivat uskoa tuon suuren taistelun jatkamisen. Vihdoin korottivat he paavinistuimelle Innocentius IV:nen (1243). Jo nimikin, jonka tämä paavikunnan uusi johtaja oli valinnut, osotti selvästi minkä hengen lapsi hän oli. Paettuaan rauhattomasta Roomasta Lyoniin, kutsui Innocentius kokoon kirkolliskokouksen viimmemainittuun kaupunkiin v. 1245, missä paavikunnan Fredrikiä vastaan tekemät vanhat syytökset olivat tutkittavat. Fredrik ei itse saapunut kokoukseen, mutta hänen edustajansa todisti selvään, että kanteet olivat perättömät. Sopisi olettaa, että Innocentius olisi tähän tyytynyt, etenkin kun keisari tarjosi hänelle sovintoa edullisilla ehdoilla, ja että rauha ainakin ajaksi tekisi lopun tuosta pitkästä taistelusta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Uusi paavi oli rohkea, hän aikoi korottaa hengellisen vallan vielä suurempaan mahtavuuteen kuin hänen edeltäjänsä Pietarin istuimella. Hän sai kokouksen, joka oli loukkaantunut muutamista Fredrikin lähettilään käyttämistä sanoista, puolelleen ja julisti keisarin pannaan. Toimitus oli hyvin juhlallinen. Siihen otti osaa monta kardinaalia, jotka, kuvaten paavin tuomion voimaa, sammuttivat tulisoittonsa, lausuen: "niin hänen valtansa sammukoon". Saatuansa tämän kuulla, lausui Fredrik: "nyt on asemani paljon parempi, nyt ovat kaikki kunnioituksen ja ystävyyden siteet katkaistut", ja laskien kruunun päähänsä, huudahti hän, tulista vihaa sädehtivin silmin: "ken uskaltaa minulta tämän kruunun ryöstää?"
Urhoollisesti puolusti Fredrik sankarisukunsa mainetta. Turhaan koettivat paavin asettamat vastakuninkaat säilyttää asemaansa: he sortuivat taistelussa toinen toisensa perästä. Näin kului muutamia vuosia, ja niiden vieriessä joutui Fredrikin elämän ilta. Hän kuoli v. 1250. Mitä hänen suhteesen kirkkoon semmoisena tulee, täytyy myöntää, ettei hän siitä paljon näy välittäneen. Huomattava on kuitenkin eräs hänen Englannin kuninkaalle Henrik III:lle kirjoittamansa kirje, jossa tapaamme nämä sanat: "aina olen koettanut saada kaikkia pappeja, semminkin mahtavimpia, vaeltamaan apostolein tavoin ja noudattamaan Herramme esimerkkiä nöyryydessä ja itsensäkieltämisessä". Monella tavalla on tämän kuuluisan miehen uskonnollista kantaa arvosteltu, etenkin mikäli asia koskee hänen elämänsä viimme aikoja, jolloin hän, puettuna cistersiensimunkin halpaan pukuun, katumusta tehden kehotti poikaansa luovuttamaan kirkolle kaikki maallisen vallan siltä vääryydellä ryöstämät oikeudet. Mutta ken ei kernaammin muistele hänen eroaan tämän elämän vaihtelevista vaivoista, kuin hänen vastustajansa loppua? Fredrik II:sen kuolinvuoteelta kuuluu kumminkin jonkunlainen parannuksen huokaus, Innocentius IV kerskaa loppuun asti mahtavuudestaan, sillä hänen todistuksensa kuuluu: "Kristus perusti papillisen kuningaskunnan ja antoi sekä taivaan valtakunnan että maallisen vallan avaimet p. Pietarille".
Pannaan julistettuna kuoli Fredrik II:sen poika Konrad IV v. 1254, ja samana vuonna katkesi Innocentius IV:nenkin elämänlanka. Paavikunnan taistelu Hohenstaufeja vastaan likenee loppuansa sekin, vaan ennenkuin se päättyy, luo se silmiemme eteen vielä yhden surunäytelmän, jonka tärkeimmät kohdat ovat seuraavat. Konradin pojan Konradinin puolesta, joka vielä oli alaikäinen, koetti Manfred, viimmemainitun velipuoli, saada Sicilian valtakuntaa haltuunsa. Yritys onnistui: Manfred kruunautti itsensä Sicilian kuninkaaksi (1258). Mutta kun hän ei suostunut paavi Aleksanteri IV:nen (1254-1261) vaatimuksiin, alkoi tämä kaikin tavoin virittää kapinaa häntä vastaan, tarjoen Sicilian kruunun Franskan kuninkaan Ludvig IX:nen veljelle Kaarle Anjoulaiselle. Näitä toimia Hohenstaufien kukistamiseksi jatkoi vielä leppymättömämmällä vihalla Urbanus IV (1261-1264). Kaarle Anjoulainen kokosi suuren sotavoiman ja ryntäsi Manfredia vastaan. Tämä ei voinut kestää taistelussa monta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan, vaan puolusti itseään kuitenkin sankarin urhoollisuudella, kunnes kaatui Beneventumin tappelussa (1266). Paavi Klemens IV (1265-1268) kruunasi Kaarlen Sicilian kuninkaaksi. Ei häntä huolettanut Manfredin vaimon ja lasten kovat kärsimiset Kaarlen vankiloissa eikä muut julmuudet, joita valloittaja harjoitti. "Kristuksen sijainen" ajatteli valtaansa eikä onnettomain kyyneleitä!
Raskaana painoi voittajan ijes Sicilialaisten niskoilla; moni heistä muisteli kaipuulla Hohenstaufien aikaa. Tuskissaan kääntyivät he nuoren Konradinin puoleen, joka ainoana vielä oli jälellä tuosta mainiosta suvusta. Saksassa ei ollut hallitsijaa; ruhtinasten eripuraisuus, jota paavit taitavasti olivat pitäneet vireillä, oli kieltänyt häneltä tämän isiensä maan, Lombardilaiset vastustivat häntä myös, he pyrkivät vapaiksi Saksalaisten vallasta: Konradin päätti lähteä valloittamaan Hohenstaufien perintöä Ala-Italiassa. Voitollisesti marssi hän eteläänpäin, riemulla otettiin hän vastaan itse Roomassakin, ja v. 1267 oli hän astunut Neapelin rajan yli. Mutta hän tunkeutui eteenpäin liika rohkeasti, hänen sotajoukkonsa lyötiin, hajoitettiin, ja hänen täytyi etsiä suojaa Asturan kaupungissa. Täältä Kaarle Anjoulainen pian sai hänen käsiinsä ja tuomitsi hänen mestattavaksi (1268). Tuomio pantiin toimeen Lokakuun 29 päivänä.
Tällä tavoin sammui tuo mainio suku, joka toista vuosisataa voimallisesti oli vastustanut Rooman vallanhimoisia tuumia. Paavikunta oli voittanut. Mutta täyttymäisillään oli sen syntimitta, ja horjuva, heikko sen valta. Pari viikkoa Konradinin surman jälkeen kuoli Klemens IV. Se ei ole sattumusta vain, että jalon Konradinin verinen haahmo näkyy historian näyttämöllä juuri samaan aikaan, vaatien kostoa paavikunnalle. Koko tuota suurta taistelua jonka viimmeisiä vaiheita tässä olemme silmäilleet, samoinkuin kaikkia sen yksityisseikkoja, ohjasi Hän, "joka maailman alusta on tuominnut".